Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitokirja

Hoitokirja on tarkoitettu hoitajien tarinoille heidän ja heidän hoitokoiriensa päivistä. Mitä laadukkaamman, virheettömämmän ja pidemmän tarinan kirjoitat, sitä enemmän rahaa saat! Sinulla saa olla kerralla korkeintaan kaksi tarkistamatonta tarinaa, ettei urakkani kasva liian suureksi. Mainitse tarinan alussa, jos se on kurssitarina ja sen lopussa, jos käytit jotain ruokaa tai nameja. Tarinan loppuun annan hiukan palautetta ja korjaan, jos löydän joitakin kielioppi- tai kirjoitusvirheitä. Ethän pahastu palautteesta? :) Pyrin antamaan niin hyvää kuin rakentavaakin palautetta.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Nono

16.02.2018 18:23
Deen pikku apulainen
2.tarina

Heräsin aamulla olohuoneen lattialta. En tiennyt miksi olin siellä, mutta huomasinkin sitten että olin nukkunut sohvalla ja ilmeisesti pudonnut.

Katsoin kelloa. Se oli jo puoli yhdeksän. Puin äkkiä päälle, söin leivän ja lähdin juoksemaan kennelille.

“Hei Dee, minä tulin nyt”, sanoin innoissani kennelin ovilla.
“Hei Nono. Haluatko auttaa minua kennelin töissä, kun muut eivät ole täällä tänään”, Dee kysyi hymyillen.
“No, mikäs siinä”, vastasin.

Me menimme sisään ja ensimmäisenä minua vastaan juoksi Scoop. Katsoin Deetä kysyvästi ja hän vastasi ihan kuin olisi lukenut ajatuksiani.
“Koirat saavat olla tänään vapaana sisällä. Varaudu siihen että ne tulevat nuoleskelemaan sinua.”

Nauroin ja lähdin kulkemaan Deen perässä hakemaan ruokia. Otimme kolme ruokasäkkiä, joista Dee kantoi kaksi ja minä yhden. Kävelimme johonkin huoneeseen, jossa koirat saivat Deen mukaan käydä syömässä, kun ne olivat vapaana. Kaadoimme ruokaa ainakin kahteenkymmeneen kuppiin. Dee huuti koirat syömään ja siirryimme sivuun.

Menin sitten ulos hakemaan Scoopin lenkille. Laitoin sille uudet ostamani pannan sekä hihnan ja nauroin sille. Lähdin kävelemään tänään kotiamme päin, että en vain näkisi sitä erästä naista. Kävelimme jäisellä kävelytiellä. Pakkasta oli kymmenen astetta ja aurinko paistoi hämärästi. Kävelimme rauhassa tietä kunnes käännyimme pienelle metsäpolulle, jonka paras ystäväni oli näyttänyt minulle kun olimme pieniä. Ajattelin mennä etsimään Scoopin kanssa aikakapselin, jonka olimme haudanneet joskus kauan sitten parhaan ystäväni kanssa.

Saavuimme pienelle aukiolle keskelle metsää. “Scoop. Autathan minua etsimään eräänlaista aikakapselia”, kysyin Scoopilta ja se haukahti kuin vastaukseksi. Aloimme tonkia maata (Scoop kaivoi varmaan kymmenen pientä kuoppaa) ja pian löysimmekin jotain.

“Scoop! Tänne! Taisin löytää jotain”, huusin innoissani. Scoop juoksi paikalle ja haisteli ylös nostamaani laatikkoa. Taputin sitä ja sanoin “Noniin. Mennään kennelille, Zema, Mirror, Dee ja muut ketä siellä nyt ovat haluavat varmasti nähdä tämän.

Lähdimme kävelemään kohti kenneliä, ja olimme perillä pian. “Mitenkäs lenkki meni”, Dee kysyi. “Yllättävän hyvin. Päästin Scoopin vapaaksi yhdessä vaiheessa ja se pysytteli aikalailla lähelläni. Löysimme myös tämän”, Selitin ja näytin Deelle löytämääni aikakapselia. “Aa! Sehän on aikakapseli! Oliko se sinun ja ystäviesi hautaama”, Dee kysyi innoissaan.
“Kyllä. Ja, minä haluan että menemme avaamaan sen hoitajien huoneeseen”,Vastasin.

Kävelimme hoitajien huoneeseen ja istuimme sohvalle. “Dee, mitä asiaa”, Zema kysyi. “Nono voi kertoa”, Dee nauroi. Kaikki alkoivat tuijottaa minua. Hymyilin ja näytin aikakapselia. “Hautasin tämän pienenä ystäväni kanssa. Etsimme nyt sen Scoopin kanssa, ja ajattelin että haluatte nähdä sen”, Kerroin. Kaikki huusivat yhteen ääneen “Kyllä!” ja minä sitten avasin kapselin.

Sisältä paljastui totinen yllätys. “Onko teillä ollut koira! Luulin että äitisi on aina ollut allerginen niille”, Dee huudahti ja kaikki katsoivat vanhaa valokuvaa. “Ilmeisesti hän ei ole ollut aina allerginen. Ja en minä tiennyt että meillä on ollut koira” vastasin hämmentyneenä. Sieltä löytyi myös kuva minusta ja ystävästäni sekä tämän salaperäisen koiramme panta. Siinä oli haalistunut nimikyltti jossa luki: Nemina, Tassutie 12, 045 1234567890/Emmi. Ja äitini nimi kyllä oli Emmi. Asuimme pienenä Tassutiellä ja kyllä, asunto kahdessatoista.

Puhelimeni soi taskussani. Se oli äiti. Vastasin puheluun. “Hei Nono. Äiti täällä. Ajattelin että haluatko lähteä minun ja Nellin kanssa kaupoille, ja niin poispäin”, äiti sanoi kyllästyneellä äänellä. “Ömm, mikä ettei. Tietysti tulen”, sanoin vielä kyllästyneemmällä äänellä. Äiti sanoi vielä “Hyvä. Ala tulla sitten”, ja löi luurin korvaan. “Anteeksi, mun pitää lähtee. Lupaan kysyä siitä koirasta”, sanoin pahoittelevasti. Kaikki nyökkäilivät ja vilkuttelivat, ja sitten lähdin kohti kotia.

Nimi: Zema

12.02.2018 06:20
Luku 10 ✖ Loisto alku kurssille, kurssitarina

Olin kerrankin kuunnellut jonkun muun ihmisen mielipiteitä kuin omiani ilman, että laitoin itseni tekemään jotain, mistä en itse tykännyt. Syy siihen taisi olla ihan vain yksinkertaisesti se, että en ollut keksinyt mitään muutakaan hyvää vaihtoehtoa. Olin halunnut päästä Ankan kanssa jollekin kurssille, mutta en ollut itse oikein saanut hyvää ideaa siitä, mille menisin, kun kilttinä tyttönä suljin agilityn heti pois vaihtoehdoista. Dee oli kehunut meillä olleen hyvät mahdollisuudet loistaa tokokurssilla, joten olin päätynyt ilmoittautumaan sinne Ankan kanssa. Ainakin saisin nyt kunnollista opetusta ja ehkä uskaltaisin lähteä nartun kanssa joskus myöhemmin testaamaan taitojamme jopa tokokokeessa, jos Dee vain suostuisi siihen suunnitelmaan. En sanoisi sitä nyt ehkä ihan tavoitteeksi, mutta se voisi kuitenkin olla ihan mielenkiintoista päästä vähintäänkin möllikokeeseen, koska tuskin ainakaan minulla riittäisi rohkeus ihan viralliseen kokeeseen asti.

Kävelin rauhallisen bordercollien kanssa kohti treenihallia, jossa kurssi järjestettiin. En ollut muistaakseni käynyt siellä ennen, mutta tiesin kuitenkin, missä se oli. Taivas oli jo tummumassa, vaikka kello oli vasta jotain puoli viiden suuntaan. Meidän harjoituksemme alkaisivat vasta viideltä, joten minulle ei tulisi mikään kiire ehtiä ajoissa paikalle. Tutkailin katseellani tien vieressä kulkevaa metsää, joka näytti varsin synkältä, kun lumen peittämien puiden oksien takia sinne ei päässyt juurikaan valoa. Muistelin hiljaisena minun ja Watin agilitykurssia ajalta nakki ja muusi. Se oli kyllä ollut hauska kokemus, mutta nyt en valitettavasti päässyt kokemaan sitä ainakaan vielä Ankan kanssa. Yritin kyllä toivoa, että pääsisin vielä joskus agilitykurssille jonkin koiran kanssa Meillä oli ollut sillä agilitykurssilla hauska porukka ja toivoin, ettei meitä olisi tuolle tokokurssille kovin montaa, jotta ohjaaja ehtisi neuvoa jokaista edes jonkin verran.
“Susta tulee vielä hieno tokokoira”, sanoin tyytyväisenä Ankalle, kun seisoimme treenihallin edessä pienessä lumisateessa.
Odotin innolla, että pääsisimme puuhailemaan kurssille, vaikka minua myös jännitti jonkin verran. Narttu oli kuitenkin sen verran tottelevainen tapaus, joten luotin siihen, ettemme aiheuttaisi kurssilla mitään kauheaa kaaosta.

Hallissa meitä odotti jo iloinen ruskeahiuksinen nainen, jonka oletin olevan kurssin ohjaaja. Nainen tuli reippaasti minua vastaan ja katseli kiinnostuneena Ankkaa, joka tarkkaili tulijaa vähän epäillen.
“Hei, olen Riina. Odotellaan täällä vielä muita kurssilaisia”, nainen selitti hymyillen.
Nyökkäsin varovasti ja vilkaisin Ankkaa, joka tuntui suhtautuvan naiseen vähän varoen. Riina vaikutti varsin iloiselta ja osasin ajatella hänet varsin tsemppaavana ohjaajana, joka tuskin hermostuisi pienestä. Seuraavana halliin saapui vaaleahiuksinen nuori tyttö hihnan päässä innokas musta labradorinnoutaja. Koira oli yllättävän solakka rotunsa edustajaksi, koska olin tottunut näkemään kyseisistä noutajista vain niitä tynnyreitä muistuttavia versioita. Toisaalta se musta noutajia oli aika virkistävä näky iloisen ja energisen olemuksensa kanssa. Kolmas kurssilainen oli lyhyt kiharapäinen tyttö soopelin pitkäkarvaisen collien kanssa, joka olisi halunnut heti ovella kääntyä takaisin ulos. Viimeisenä halliin säntäsi punavalkoinen innokas novascotiannoutaja, jonka hihnan päässä roikkui vähän hätääntyneeltä näyttävä poika. Tämän kaksikon jälkeen koko porukka oli saatu paikalle.

En oikein kuunnellut muita esittelykierroksen aikana, vaikka olinkin itse ihan hiljaa. Minulle riitti, että tiesin edes ohjaajan nimen. Kyllä varmaankin oppisin muidenkin nimiä tämän kurssin aikana ellen olisi ihan horroksessa.
“Aloitetaan paikkamakuun opettelemisella”, Riina selitti rauhallisesti.
Hän oli asettanut kentälle viisi tötteröä, joilla oli arviolta välimatkaa viisi metriä. Nainen käski meidät viemään koirat makaamaan ensimmäisen tötterön kanssa samaan linjaan ja jättämään noin kolmen metrin hajurako naapuriin. Ankka pääsi makaamaan karvaisen collien ja innokkaan punavalkoisen noutajan väliin.
“Aloitetaan helposti. Tulette viiden metrin päähän koirista ja odotatte kaksikymmentä sekuntia. Siitä on helppo lähteä vaikeuttamaan kahdenkymmenen metrin etäisyyteen ja minuutin aikaan”, nainen neuvoi.
Tehtävä kuulosti helpolta ja uskoin, että selviäisimme Ankan kanssa ainakin tästä alusta, kun olimme tämän tyylistä juttua vasta vähän harjoitelleet.
“Maahan, paikka”, käskin narttua ennen kuin lähdin lähdin kävelemään viiden metrin päähän.
Bordercollie jäi kiltisti paikoilleen ja katsoi minua tarkkaan. Muutkin koirat osasivat pysyä kiltisti ainakin vähän aikaa. Kaikilla sujui hyvin niin pitkään, kunnes lähdimme kävelemään takaisin koirien luokse. Punainen noutaja nimittäin päätti sännätä omistajansa luokse eikä halunnut odottaa sitä enää yhtään. Poika näytti silti olleen tyytyväinen koiraansa, vaikka heillä ei ollut mennyt ihan yhtä hyvin kuin muilla. Toistimme saman kymmenen sekä viidentoista metrin päästä. Se alkoi sujua kaikilla aika hyvin, vaikka pientä rauhattomuutta oli nähtävissä varsinkin molemmissa noutajissa. Onneksi Ankka ei juurikaan reagoinut muihin koiriin.
“Kokeillaan vielä täältä viimeiseltä paikalta ja yritetään selvitä sinne minuuttiin asti”, Riina selosti.
Se kuulosti aika hurjalta, mutta ainahan kannattaa yrittää. Kun koirat jäivät paikoilleen, arvailin, että meidän suorituksemme tuskin loppuisi ainakaan ensimmäisenä. Puolen minuutin kieppeille selvisivät kaikki, kunnes novascotiannoutaja päätti antaa itsestään kunnollisen äänimerkin ja sinkosi juoksemaan ihan eri suuntaan kuin olisi pitänyt. Tämä oli liikaa mustalle noutajalle, mutta Ankka selvisi collien kanssa melkein loppuun asti.
“Sori, ei Jiro tarkotuksella pilannu muidenki suoritusta”, poika pahoitteli koiransa käytöstä.
“Ei se mitään, täällähän ollaan oppimassa”, Riina kannusti.

Pääsimme opettelemaan vielä seuraamista, minkä sujumiseen luotin minun ja Ankan osalta aika paljon. En kuitenkaan pettyisi narttuun, jos tämä ei sujuisikaan. Koska koirat pidettiin tässä tehtävässä kiinni, tuskin edes nuorelta vaikuttava Jiro aiheuttaisi nyt mitään suurta kaaosta. Uroksen omistaja ei kuitenkaan näyttänyt olleen ihan samaa mieltä. Jokaiselle kurssilaiselle annettiin salista oma viipa, jossa hän sai harjoitella seuraamista parhaaksi näkemällään tavalla. Riina tietenkin auttoi ja neuvoi, jos vai pyysi. Sain Ankan kanssa toisen päädyistä, siinä työskentely oli helppoa, koska vain toisella puolella oli häiriötä. Keskityin nartun kanssa nopeuden muutoksiin ja käännöksiin, koska idea oli paimenelle jo täysin selvillä. Palkkailin paimenta aina välillä vihreällä vetolelulla, jotta lilan kiinnostus pysyi puuhassa. Huomasin nopeasti, miten Jiron kanssa treenannut poika katseli puuhailuamme ihastellen. Jokin pojassa oli melkein pelottavaa, koska hän osasi näyttää siltä, kuin olisi keskittynyt vain oman koiransa kanssa treenaamiseen.
“Noniin meiltä loppuu aika, joten tästä on hyvä jatkaa seuraavalla kerralla”, Riina ilmoitti pian.
Meillä oli kyllä mennyt yllättävän hyvin, joten nyt saatoin hyvällä mielellä odottaa seuraavaa kurssi kertaa. Ainakin näin alkuun meillä tuntui olevan myös ihan mukava porukka, vaikka Jiro vaikuttikin aikamoiselta sählältä.

Lähdin kävelemään Ankan kanssa heti hallilta kennelin suuntaan, minne tosin oli vähän matkaa. Ulkona oli harjoitustemme aikana alkanut sataa taas lunta, mutta onneksi sitä ei ollut ainakaan vielä tullut ihan kauheasti.
“Zema!” pysähdyin äkkiä kuin seinään, kun kuulin jonkun huutavan nimeäni.
En osannut oikein epäillä, kuka huutaja oli ollut. Varmaankin vain Riina tai joku kurssilaista, mutta en siltikään viitsinyt katsoa taakseni. Kuulin, miten nopeat juoksuaskeleet lähestyivät minua. Tulijalla oli hiljaisista haukahduksista päätellen myös koira mukanaan.
“Moi, eikai sulla nyt noin kiire voi olla”, hän naurahti, kun oli päässyt luokseni.
Katsoin varovasti viereeni. Minua ehkä kymmenen senttiä pidempi vihreäsilmäinen pipopää katsoi minua varovasti hymyillen. Hänellä oli päällään vihreä toppatakki, jonka taskusta roikkuvat valkoiset nappikuulokkeet. Jostain syystä katseeni tipahti kuitenkin nopeasti pojan jalassa olleisiin mustiin Adidaksen talvikenkiin. En muistanut hänen nimeään, vaikka olinhan minä sen kuullut. Noutajan nimen tiesin kuitenkin olleen Jiro.
“Eii, mutta mikäs sun nimi olikaan?” kysyin vähän häpeillen.
“Aaron”, hän vastasi lyhyesti ja katsoi minua pienesti hymyillen.
Olin melkein yllättynyt, että hän otti niin tyytynesti kymykseni. Olisin voinut luulla, että olisin saanut epäkohteliaamman vastauksen, koska siitä oli vain jotain tunnin suuntaan, kun poika oli nimensä ensimmäisen kerran kertonut. Kyllä yleensä ihmisen nimet muisti pidempää kuin tunnin.
“Teillä meni tosi hyvin sun koiran kanssa”, Aaron sanoi ja katseli Ankkaa ihaillen.
“Kiitos, Ankka oli kyl tänää oikeesti mukava”, vastasin ja vilkaisin Jiroa, joka olisi selvästi ollut paljon mieluummin jossain muualla.
Huomasin heti, miten Ankan nimi alkoi hymyilyttämään Aaronia. Olihan hoitokoirallani vähän erikoinen nimi, mutta minä olin jo tottunut elämään sen asian kanssa. Nykyään pidin paimenen nimeä lähinnä vain söpönä.

Kun matkamme kääntyivät eri suuntiin, toivoin salaa, että näkisimme ehkä joskus muutenkin kuin vain tokokurssilla. Ei minulla ollut mitään Jiroa vastaan, koska se saattoi jopa olla omistajaansa mukavampi tapaus. Tarkoitin lähinnä sitä, ettei ympärillä olisi muita ihmisiä, jotta uskaltaisin ehkä tutustua poikaan paremmin. Sitä saattoi toivoa, mutta ikinä ei tiennyt, saattoiko se edes voida koskaan toteutua.

Nimi: Zema

11.02.2018 06:45
Luku 9 ✖ Pihkassa uinut Ankka

Pakkanen yritti kovasti purra vaaleita poskiani, mutta nostin takin kaulusta vähän kasvojeni suojaksi. Ei se paljoa auttanut, mutta yritystä siinä ainakin oli. Seisoin jännittyneenä kennelin omalla pienellä kentällä Ankan istuessa nätisti vasemmalla puolellani. Vihreä hihna roikkui löysänä jalkani vieressä, kun toinen pää oli kiinnitetty paimenen myöskin vihreään pantaan. Katsoin vähän epäröiden Bittiä ja Hallaa, jotka makasivat kiltisti kentällä. Oli kyllä aika edustavan näköistä, kun kaksi mustavalkoista koiraa makasivat kiltisti vierekkäin tapittaen hyvin tarkkaan Deetä. Hän ei ainakaan pääsisi karkaamaan kahden tarkkasilmäisen koiran katseen alta. Nainen oli suostunut tulla auttamaan minua kentälle, kun halusin katsoa, kiinnostiko bordercollieta enää kuunnella minua ollenkaan. Minulta ei onneksi vaadittaisi paljoa saada Ankkaa kuuntelemaan kentällä olevista muista koirista huolimatta. Epäilin lähinnä vain, ettei kentälle makaamaan laitetut bordercolliet malttaisi pysyä paikoillaan. Halusin kuitenkin yrittää, tulisiko siitä yhtään mitään.
“Voit lähteä liikkeelle”, Dee antoi minulle pian luvan katsoa, onnistuisiko mikään.
Nyökkäsin pienesti naiselle, joka tarkkaili, että Bitti ja Halla pysyisivät käsketyssä paikassa. Vähän epäröiden pyysin Ankkaa seuraamaan ja lähdimme ohittamaan mustavalkoisia koiria. Yritin pysyä rauhallisena ja itsevarmana, koska oma epävarmuus voisi tarttua myös lilaan paimeneen. Narttu piti katseen tiiviisti sivussa eikä sitä kiinnostanut ollenkaan, vaikka Bitti haukahteli välillä rauhattomana. Nielaisin ja yritin niellä jokaisen kauhukuvan ajatuksistani aina, kun kuulin Bitin haukahtavan. Halla sentään osasi olla kiltisti ja hiljaa. Ei mustavalkoisen uroksen haukahdukset kyllä häirinneet Ankan puuhailua tippaakaan.

Pian irroitin Deen kehotuksesta Ankan hihnasta. Tunsin, miten sormeni vapisevat, kun painoin lukon varovasti auki. Ei narttu pääsisi mihinkään kauas, jos sitä ei kiinnostaisi enää kuunnella minua. Olinhan minä pitänyt lilaa paimenta useamman kerran vapaana metsässä ilman ongelmia, joten en edes ollut ihan varma, miksi epäröin niin paljon. Hihnan irrottaminen ei kuitenkaan vaikuttanut Ankan käytökseen juurikaan. Narttu ehkä enemmänkin tuntui pitävän entistä parempaa kontaktia, koska paimen taisi ajatella, että yrittäisin karata, kun mikään ei enää estänyt sitä.
“Seuraa”, kehotin hoitokoiraani reippaasti ja lähdin rauhallisesti liikkeelle.
Ankka seurasi minua tiiviisti eikä vauhdinmuutoksetkaan tuottaneet juurikaan päänvaivaa. Dee antoi meille pikkuisen haastetta kutsuen Bittiä ja Hallaa vuoroin luokseen. Ankka katsoi ensin vähän hämillään, mitä sen kaverit oikein puuhaavat mutta sekin alkoi nopeasti sujua ihan hyvin. Olin melkein yllättynyt, miten hyvin meille alkoi nopeasti sujumaan. Kun Halla ja Bitti olivat taas paikoillaan, päätin kokeilla jäävää istumista, mutta mitään odotuksia minulla ei kyllä ollut sille tehtävälle. Ainakin se alkoi hyvin, kun Ankka ei alkanut pelleilemään seuraamisessa.
“Istu”, käskin yllättäen ja annoin nartulle pienen käsimerkin vahvistamaan siihen kohtaan jäämistä.
Ankka istahti kiltisti juuri siihen, missä käsky tuli. Epäilin kuitenkin vähän sitä, että malttausiko narttu odottaa siinä tarpeeks kauan eikä lähtisi perääni. En viitsinyt vilkaista taakseni varmistaakseni, että oliko koira jäänyt istumaan. Kävelin muutaman metrin eteenpäin siitä, mihin olin paimenen jättänyt ennen kuin käännyin takaisin. Kun näin Ankan, olin vähän yllättynyt, että se oli edelleen paikoillaan. Iloitsin kuitenkin vähän liian aikaisin, kun narttu lähti juoksemaan luokseni vähän ennen kuin olin ehtinyt sen luokse.
“Siinähän oli hyvä yritys. Tuo vaatii kyllä työtä saada onnistumaan tarpeeks pitkällä matkalla”, Dee kehui, kun kävelin Ankan kanssa hänen luokseen.
Huulille nousi väkisinkin pieni hymy, kun kiitin naista kehuista. Se oli kieltämättä haastavaa eikä me oltu onnistuttu ihan täydellisesti tuolla ihan lyhyelläkään matkalla. Se kuitenkin riitti minulle ja pystyin olla tyytyväinen narttuun. Siitä olisi hyvä astella eteenpäin omaan tahtiin. Enhän minä meistä edes mitään mestareita vaatinut. Kunhan meillä olisi hauskaa varsinkin nyt, kun minä tarvitsin tukea ja muuta ajateltavaa kaaoksen keskellä.
“Teillä on hyvä pohja, jos sua kiinnostaisi lähteä tokokurssille”, Dee kertoi hymyillen.
Se tuntui suurelta, kun joku tuntui näkevän minussa ja hoitokoirassani mahdollisuuksia etenemiseen.

Lähdin pian pihalta Ankka ja mustavalkoinen pilkkunaama hihnoissa kohti tuttuja samoilureittejä. Kävelin rauhallisesti eteenpäin upottavassa lumihangessa ja tarkkailin kiinnostuneena ympäristöä. Dee oli pyytänyt minua ottamaan myös Halla mukaan lenkille enkä ollut osannut edes ajatella voivani kieltäytyväni siitä. Tietenkin halusin auttaa ja varsinkin, koska olihan Halla nyt aivan ihana tapaus. Kaksikko matkasi reippaasti eteenpäin lumen seassa vierelläni, kunnes päästin neidot vapaiksi. Minulla oli kyllä luotto lähinnä vain Ankkaan, mutta jonkin takia en osannut epäillä myöskään Hallaa. Kuka muka olisi nyt uskaltanut epäillyt niin suloista tapausta? Ei minulla kyllä tullutkaan mitään ongelmia katsoa kahden paimenkoiran perään. Kumpikaan ei päästänyt minua katseestaan. Juuri ennen kennelille pääsyä Ankka onnistui sotkemaan itsensä pusikossa leikkiessään pihkaan, joten ainakin tiesin, mitä minun piti vielä tänään tehdä.

Kun pääsimme sisälle asti, päästin Hallan heti menemään, mutta Ankan ohjasin suoraan pesuohuoneeseen. En halunnut antaa nartulle sotkea jotain muutakin kuin itsensä, koska pihkaa kuitenkin jäi niin helposti kaikkialle.
“Tulin takas Ankan ja Hallan kans”, hiukkasiin nopeasti pesuhuoneen ovelta, kun yritin saada Ankan pysymään siellä.
En ehtinyt kuulla vastausta, kun laitoin jo oven kiinni. Otin sukat pois jaloistani ja nostin ne pöydälle, josta löytyi joukko erilaisia puteleita ja pulloja. Pesuhuoneen laattalattia oli aika liukas, vaikka se ei ollut vielä edes märkä, joten otin varmuudeksi vähän tukea seinästä, kun jouduin seisoa yhdellä jalalla ottaessani mustia sukkia pois. Käärin housujen puntit polviin asti pienentääkseni niiden riskiä kastua. Tästä yksinkertaisesta turvatoimenpiteestä huolimatta ne tuskin pysyisivät ihan kuivina, mutta tuskin ne sentään täysin kastuisivat. Ankka katseli kiinnostuneena, kun säätelin hanasta veden lämpötilaa sopivaksi.
“Tuus tänne”, kehotin narttua, joka oli tällännyt itsensä istumaan keskelle pesuhuonetta.
Paimen tuijotti minua hetken, mutta kipitti kuitenkin pian suihkun luokse. Ankan ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun narttu ihmetteli, mitä oikein puuhasin. Minun olisi ehkä kannattanut ottaa ensin suurimmat pihkat pois käsin ilman vettä, mutta kyllä se märästäkin koirasta irtosi. Tein huolellista työtä paimenkoiraa pestessäni, koska pitihän siitä saada puhdas. Lopulta nappasin naulasta vanhan valkoisen pyyhkeen.
“Sitten vielä kuivataan”, hymyilin, kun tiputin pyyhkeen koiran selkään.
Suurimmat vesimäärät jäivät kyllä pyyhkeeseen, mutta Ankka oli silti vielä märkä. Nyt sen kanssa ei kyllä viitsinyt ulos lähteä, koska märkäkoirahan olisi voinut vilustua siellä tai muuta.
“Ole hyvä, saat mennä”, sanoin, kun avasin pesuhuoneen oven Ankalle.
Oven toisella puolella oli muutama koira jotka yrittivät ängetä pesuhuoneeseen. Tuskin ne siitä huolimatta pesulle halusivat.

Vieras vaaleahiuksinen tyttö rapsutti kaunista lattialla makoilevaa pentua, kunnsaavuin märän Ankan kanssa olohuoneeseen. Dee istui rennosti sohvalla ja oli saanut syliinsä lämmittämään mustan lähinnä karvakasalta näyttävän Pennyn.
“Taisit käydä pesemässä Ankan, Dee naurahti katsoessaan minua ja hoitokoiraani.
“Jep, kun päätti pihkata itsensä lenkillä”, yritin hymyillä, kun kerroin naisen pesun syytä.
“Neilikka, tässä on muuten yksi meidän muista hoitajista, Zema*, Dee kertoi vaaleahiuksiselle tytölle.
“Ai moi, oon siis Neilikka”, tyttö esitteli vielä itsensä, vaikka siitä ei oikein ollut minulle mitään hyötyä.
Kävin istumaan lattialla olevalle pehmeälle matolle ja nojasin varovasti sohvaan. Pieni utelias kermanvalkea pentu tuli varovasti haistelemaan minua. Pikkuinen uros oli pehmeä eikä selvästikään ollut vielä ihan kauheasti ikää, kun sen osasi vielä ihan helposti ajatella pennuksi. Pentu laittoi etutassunsa jalkojeni päälle ja nuuski kiinnostuneena naamani.
“Se on Laika, Ankan pentu”, Dee kertoi, kun annoin käteni pennulle haisteltavaksi.
Pentu oli kaunis ja vaikutti mukavalta tapaukselta, mikä oli ihan ymmärrettävääkin, jos emänä oli kerran Ankka. Olin välillä miettinyt sitä, mihin voisin päätyä, kun saisin mahdollisuuden toiseen hoitokoiraan, vaikka se ei todellakaan ollut vielä ajankohtaista. Saatoin kuitenkin ihan hyvin ajatella, että Laika saattaisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Nyt minun oli kuitenkin vielä ihan turha miettiä sitä.

Nimi: Mirror

11.02.2018 02:42
Luku 16

Lähdin taas kennelille jo melko aikaisin aamusta. Tämä aamu kuitenkin poikkesi muutamasta edellisestä niin, että minulla olisi taas aikaa olla Siinan kanssa ihan muuten vaan, sillä olin saanut agilitykurssin suoritettua. Olin jo suunnitellut lähteväni hoidokkini kanssa kunnon metsälenkille.


Kennelille päästyäni vastassani oli pieni lauma innokkaita koiria, Siina niiden joukossa. Lisäksi siellä aitaa vasten hyppimässä oli ainakin Scoop, Huli, Crissu, Nipsu sekä Cora, Logo ja Raiku. Kaikki bordereista olivat ihania, mutta erityisesti nuo kolme olivat kiinnittäneet huomioni, ja mietinkin ottavani jonkun niistä toiseksi hoidokikseni kun sen aika koittaisi.

“Ei hypi!” nauroin ja työnsin koiria pois kun ne yrittivät hyppiä päälleni avatessani portin. Sain tilanteen yllättävän hyvin hallintaan ja yllätyin kuinka en päätynytkään rähmälleni lumeen. Muut koirat jäivät ulos vielä temmeltämään kun kutsuin Siinan mukaani kaapilleni. Otin sieltä hoidokkini kupit ja annoin sille ruokaa ja vettä. Siina söi ne innokkaasti, ja hetken kuluttua olinkin jo pukenut nartulle valjaat ja olimme valmiit lähtemään.

Mennessäni ulos kirjaimellisesti törmäsin Deehen. Kennelin omistaja tiputti kädessään olevan, onneksi tyhjän ruokakulhon lattialle.
“Oi sori Dee, ei kai sattunut?” kysyin ja nainen pudisti päätään naurahtaen. Hän nosti kupin lattialta pois Siinan nuuhkiessa sitä.
“Ei sattunut. Minne meette Siinan kanssa?” hän kysyi pirteästi.
“Ajattelin mennä ihan metsälenkille, ei kauheesti mitään ihmeellistä” sanoin hymyillen ja kumarruin rapsuttamaan hoidokkini turkkia.
“Hei, mitä jos kokeilisitte vähän jotain maastoesteitä? Kun ootte tuolla agilityssäkin käyneet niin vähän saman tyyppistä mutta metsässä?” Dee ehdotti ja kävi viemässä kantamansa ruokakulhon paikoilleen.
“Hei toihan on hyvä idea! Kiitti Dee!” huikkasin ja lähdin sitten Siinan kanssa ulos.

Kun pääsimme metsän laidalle, tulin siihen tulokseen että minun pitäisi todennäköisesti pestä Siina kun pääsisimme takaisin kennelille, sillä lunta oli sen verran paljon että se todennäköisesti jäisi koiran turkkiin. Mietin myös että olisi ollut varmaankin fiksua ottaa ulkohousut, mutta ei sille enää mitään voinut.

Astuin reippaasti lumeen, ja Siina loikki perässäni innostuneena. Narttu juoksenteli ympäriinsä ja jouduin kiskomaan sitä aina vähän väliä hihnalla lähemmäs kun se alkoi vetämään tai meinasi kiertää puita. Lähdin kävelemään pidemmälle metsään, ja kun Siina ei vetänyt enää niin hirveästi niin uskalsin päästää sen vapaaksi hihnasta. Pidin silti punaiset valjaat sen päällä, sillä ne auttaisivat koiran näkemisessä kauempaa, ja jos jostain syystä Siina pitäisi ottaa kiinni niin saisin sen helpommalla.

Bongasin kauempana polun jota pitkin joku oli näköjään kävellyt aikaisemmin.Suuntasin sinne sillä kenkäni olivat jo täynnä lunta ja halusin pientä taukoa siitä. Kutsuin Siinaa, ja koira juoksi luokseni häntä heiluen. Kävelin polkua pitkin Siina jolkottaen vierelläni. Löysin pienen aukean ja sain pienen idean. Annoin Siinan kuljeskella ympäriinsä vapaana, mutta aina sen mennessä kauas huusin sen takaisin luokseni. Keräsin aukealle pieniä lumikasoja ja muotoilin niistä vähän kuin hyppyesteitä.
“Dee ei varmaan tarkoittanut ihan tätä, mutta kai tämä nyt maastoesteistä käy?” mietin ääneen samalla kun muotoilin lunta.

Parinkymmenen minuutin päästä olin jo hyppimässä Siinan kanssa lumikasojen yli, samaan tyyliin kuin agilityssä. Laitoin Siinan myös kiertämään joitain puunrunkoja ja hyppimään läheisille kiville. Siina haukkui ja heilutti häntäänsä, ja jatkoimme kunnes olin aivan puhki.

Kävelimme takaisin kennelille, jossa vein Siinan suoraan kylpyhuoneeseen. Kävin hakemassa punavalkoisen pyyhkeen ja suihkutin Siinan jalkoihin jääneet lumet lämpimällä vedellä pois. Kuivasin hoidokkini ja harjasin sen turkin vielä huolellisesti. Huomasin sivusilmällä jonkun kävelevän kylppärin ohi, ja huikkasin:
“Moi!”
Vastaukseksi sain moikkauksen takaisin Nonolta, Scoopin uudelta hoitajalta. Kun olin harjannut Siinan päästin sen kuljeskelemaan vapaasti ja etsittyäni Deen ilmoittaakseni tulleeni takaisin, lähdin kävelemään kotiin päin.

//toivottavasti noi laskettiin nyt maastoesteiksi, en keksinyt kauheasti parempaa :'D

Vastaus:

Siina vaikutti tykkäävän maastoesteistä. Pakko myöntää, ettei kyllä ollut ihan se perinteisin idea nuo lumikasat, mutta erittäin luovaa! Ehdottomasti lasken maastoesteiksi :D Musta on myös mukavaa, kun te hoitajat tervehditte aina toisianne kennelillä ja joskus jäätte juttelemaan, jo se parantaa ilmapiiriä huomattavasti! Siinankin hoidit metsässä käymisen jälkeen huolellisesti, kiitos siitä! Tarinastasi saat tällä kertaa 27v€ :3

- Dee

Nimi: Zema

10.02.2018 11:06
Luku 8 ✖ Rakenna uusi elämä

Istuin hiljaa tutussa huoneessa ja tuijotin sylissäni olevia lähes valkoisia käsiäni. Tiesin niiden olevan kylmät, joten en ollut vaivautunut edes kiinnittämään siihen huomiota. Olin vetänyt jalat tuolille ja korjasin hitaasti niiden asentoa. Kello tikitti hitaasti valkoisella seinällä, kun odotin, että minulta kysyttäisiin jotain. Vilkuilin välillä varovasti vastapäätä olevassa violetissa nojatuolissa istuvaa vaaleahiuksista naista. Minnasta oli tullut minulle jo syksyllä todellinen tuki ja turva, mutta en siltikään saanut aina sanottua oikein mitään. Onneksi se ei tuntunut haittaavan häntä. Olin kertonut hänelle, miten olin saanut itseni jälleen Joystormiin, mistä nainen piti, koska nyt minulla oli kuulemma hyvä apukeino selvitä eteenpäin. Minna selitti minulle, miten koirien läsnäolo voisi varmasti tehdä minulle vain hyvää. Olin itsekin ihan samaa mieltä, mutta en viitsinyt sanoa sitä ääneen. Ajatuksiani laski kuitenkin vähän se totuus, että minun pitäisi välttää koirien kanssa itselleni rankkoja harjoituksia ja lenkkejä. Olin päässyt fyysisesti niin heikkoon kuntoon, etten välttämättä kestäisi sitä, vaikka se olisi tuntunut minusta, miten hyvältä tahansa. Esimerkiksi Minna yritti saada minut ymmärtämään, miten agilitykurssin aloittaminen ei vielä kannattaisi, vaikka se houkuttelikin minua todella paljon. Ehkä minun kannatti yrittää kuunnella häntä edes joskus, etten tuottaisi kauheaa pettymystä.

Avasin varovasti kennelin oven ja pujahdin nopeasti sisään ilman, että yksikään koira keksi yrittää ängetä ovesta ulos. Ankka kipitti rauhallisesti minua vastaan oven lähettyville. Yritin saada kenkiä pois jalastani kennelin eteisessä, kun minun jalkojani tökittiin monesta eri suunnasta. Siinä oli yllättävän vaikea pitää tasapaino. Alkoi siinä melkein väkisinkin hymyilyttämään, kun muistoihin nousi taas se, kun mitään ei vain saanut tehdä rauhassa. En kyllä halunnut valittaa siitä, että täällä oli tuollaisia karvaisia ja sosiaalisia heiluhäntiä. Narttu jäi odottamaan vähän syrjempään, kun pari nuorta bordercollieta hoiti punavalkoisten spanieleiden kanssa tunkeilun. Eivät ne kyllä tarvinneet siihen puuhaan yhtään enempää apuvoimia. Onnistuin kuitenkin pääsemään pois eteisestä kaatumatta, vaikka koirilla tuntui olleen todella hyvät yritykset saada minut kaatumaan.

Olohuoneessa istuskeli vieras tyttö Scoopin kanssa. Oletin tytön olleen joku uusi hoitaja, joita kenneliin oli toivottavasti tullutkin. Scoop katsoi minua ja Ankkaa kiinnostuneena,mutta ei kuitenkaan sännännyt tervehtimään. Istuin rennosti lattialle ja narttu asettui pötköttämään rauhallisesti viereeni. Silitin koiraa hellästi ja huomasin nopeasti, miten iloiselta bordercollie oikeasti vaikutti, kun sai taas yrittää aikaa minun seurassani. Olinhan minäkin tyytyväinen, kun olin taas päättänyt alkaa käymään täällä, kun Joystormissa kuitenkin odotti aina joukko innokkaita koiria.
“Mä oon muuten Nono, hoidan Scoopia”, sohvalla istunut tyttö selitti Scoopin tutkiessa hoitajansa taskuja.
Säpsähdin vähän kuullessani puhetta, koska olin melkein unohtanut toisenkin tytön olemisen huoneessa. Vilkaisin Nonoon ja katsoin uutta hoitajaa varovasti hymyillen.
“Minä oon Zema ja oon hoitanut jo jonki aikaa Ankkaa”, kerroin varovasti vähän häpeissäni.
Niin kesästä, enkä ollut käynyt aivan törkeän pitkään aikaan katsomassa hoitokoiraani, joka oli Deen sanojen mukaan tainnut kaivata minua. Tilanne taisi kuitenkin olla jo aikalailla toinen, kun Ankka vaikutti olleen niin innostunut minun tulostani.

Nono lähti johonkin tekemään tuttavuutta Scoopin kanssa, joten minä suunnittelin lähteväni seikkailemaan metsään Ankan kanssa. En nimittäin osannut keksiä mitään paremmin rauhoittavaa puuhaa koiran kanssa kuin metsässä seikkailu. Ankka oli vielä jopa koira, jota uskalsin pitää hyvin vapaana, joten ei tarvinnut huomautella jatkuvasti tiukaksi vedetystä hihnasta. Eteisessä minut kuitenkin yllätti Mirror punavalkoisen Stellan kanssa.
“Zems!” tyttö huudahti hymyillen ja säntäsi innoissaan halaamaan minua.
Mirror puristi minua kovaa, joten en edes yrittänyt päästä irti hänen tiukasta halauksestaan. Hän selvästikin muisti minut ja taisi myöskin olla iloisesti yllättynyt minut nähdessään. Katselin vain vähän häpeissäni lattiaa ja yritin hymyillä, vaikka olin tietysti itsekin iloinen Mirrorin näkemisestä.

Aurinko paistoi sokaisevasti pilvien välistä, mutta onneksi havupuiden oksat toivat vähän suojaa lumiselle metsäpolulle. Polku ei ollut tainnut olla viime aikoina kovinkaan suuressa suosiossa, koska jouduin tarpomaan eteenpäin päälle puolimetrisessä lumihangessa. Liikkuminen ei siis ollut mitään ihan nopeinta, mutta ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään. En halunnut edes tietää, miten täynnä lunta kenkäni olivat, kun pääsisin takaisin kennelille. Onneksi en ollut koskaan pelännyt kostumista, sotkua tai muutakaan, joten märät kengät eivät olisi minulle mikään maailmanloppu. Ankka pomppi innoissaan hangessa matkatessaan pienen matkan päässä minusta. Narttu nautti ihan silmin nähtävästi lumesta ja siitä, kun sai riehua siinä ihan mielensä mukaan. Eihän lila ollut se innokkaiden leikkijä tai muuta vastaavaa, mutta lumesta paimen selvästi piti. Siitäkin huolimatta Ankka kyllä huolehti, etten minä päässyt katoamaan liian kauas. Minusta tuntui, että narttu vahti minua todella tarkasti, vaikka se ei kuitenkaan vaikuttanut ihan siltä.

Istuin varovasti lumiselle kalliolle ja katsoin hiljaisena alhaalla näkyvää puiden valtakuntaa. Lumiset puut näyttivät melkein paksulta lumihangelta, koska oksia ei juurikaan näkynyt. Aurinko punersi vähän jossain kaukana ja heijasti värillään koko taivaan oranssiksi. Tuijotin sitä maisemaa hiljaa, kun muutama kyynel kostutti huomaamatta silmäni. Olin oikeasti saanut vapauden takaisin ainakin hetkeksi, vaikka elämääni rajoitetaankin edelleen jonkin verran. Ankka tuli vähän hämmentyneenä luokseni.
“Ei mitään hätää, täällä on vaan niin kaunis maisema”, sanoin rauhallisesti ja rapsutin paimenta hellästi.
En halunnut, että Ankka huolestuisi minusta, koska tiesin kyllä koirienkin osaavan huolestua. Narttu oli jo joutunut niin pitkään elämään ilman minua, mikä oli ollut paimenelle kuulemma aika vaikeaa. En halunnut Ankan enää joutuvan ajattelemaan, etten välittäisi siitä. Halusin nousta pois täältä syvältä vedestä, jossa olin jo pitkään matkannut sekä rakentaa itselleni uuden ja paremman elämän. En haluaisi muistaa menneisyyttä, mutta mahdotonta sitä oli ainakaan vielä unohtaa, olin niin heikko.

Vastaus:

Ihanaa että tutustuitte edes pikaisesti Nonon kanssa! Ankka tosiaan on oikein kiintynyt jo suhun ja katsoo mielellään sun perään ja antaa sun katsoa sen perään, vaikka normaalisti yrittää esittää itsenäistä :D Rakastan todella sun kuvailutyyliä ja pystyin kuvittelemaan tuon auringonlaskumaiseman ihan silmieni eteen. Tykkään myös tyylistäsi lopettaa tarinat, ne loppuu usein rauhallisesti ja tunnelmallisesti :3 Annan tarinastasi tällä kertaa kokonaiset 28v€!

- Dee

Nimi: Mirror

10.02.2018 03:54
Luku 15

Agilitykurssi II, 3. kerta

Oli pirteä luminen pakkaspäivä, ja ulkona oli kaunista lähtiessäni kävelemään kohti kenneliä. Maa oli valkoisena, mutta lunta ei satanut. Olin vetänyt jalkaani uudet talvikengät, jotka olin saanut vanhemmiltani. Ylläni minulla oli lisäksi mustavalkoraidallinen lämmin fleecetakki valkoisen villapaidan päällä, ja jalassa paksut legginsit ja raidalliset polvisukat. Pipoa minulla ei ollut, sillä halusin pitää kuulokkeita päässä eikä niistä kuulunut niin hyvin pipon läpi.

Jonkin ajan kuluttua saavuin kennelille, ja jo portilta huomasin Deen juttelevan uuden hoitajan, Nonon kanssa. Heilutin kättäni heille ja astuin portin läpi. Dee oli tainnut olla ahkera lumitöiden kanssa, sillä pihalla ei ollut paljoakaan lunta. Tai sitten koirat olivat vain juoksennelleet niin paljon ympäriinsä että maa oli tamppautunut tasaiseksi.

“Moi Dee! Moi Nono!” huikkasin päästessäni lähemmäksi näitä kahta. Molemmat hymyilivät ja tervehtivät takaisin. Nono kertoi olevansa lähdössä pian Scoopin kanssa lenkille, ja Deen pitäisi alkaa ruokkimaan koiria.
“Mä voisin mielellään auttaa mutta mun täytyy lähteä Siinan kanssa agilityyn” harmittelin, mutta tarjouduin sitten auttamaan kennelin hommissa illemmalla.
“Kiitti Mirror, katotaan sitten että mitä voisit tehdä”, Dee hymyili.

Lähdin hakemaan Siinaa joka ilmeisesti oli häkissään, en nähnyt ulkona muita kuin Nadjan ja Rauskun. Muut koirat taisivat olla häkeissään tai sitten jossain muualla kennelin pihalla.
“Siina ihanainen mitä kuuluu?” pörrötin hoidokkini turkkia innoissani tämän hyppiessä minua vasten tullessani sen luokse.
“Tulehan tänne niin laitetaan sulle kamat valmiiksi!” kutsuin koiraa ja lähdin kohti kennelin päärakennusta ja kaappihuonetta. Otin jouluna ostamani punaiset pörrövaljaat esille. Vaikka ne olivatkin vähän jouluiset, kyllä niitä ainakin siihen asti voisi käyttää että lumet sulaisivat. Taskuuni nappasin naksuttimen sekä sinisen vetolelun.

Saavuimme Siinan kanssa agihallille hyvissä ajoin, niin että ehdimme lämmitellä hyvin ennen treenejä. Kun kaikki olivat paikalla otin Siinan hetkeksi hallin reunalle ja kuuntelin kuinka Henna selosti tämän päivän suunnitelmat. Meillä oli luvassa lisää puomin harjoittelua sekä vanhojen esteiden kertaamista. Uutena ohjausliikkeenä harjoittelisimme persjätön sekä jo koiran lähettämistä putkille ja hypyille.

Me menimme ensimmäisenä Siinan kanssa puomille. Tällä kertaa esteen harjoittelu meni jo paljon paremmin kuin edellisellä kertaa. Siina uskalsi kiivetä ylös ilman ongelmia, mutta halusin silti varmistaa sen kävelemistä ylhäällä. Alaspäin lähdettäessä Siina meinasi hypätä puolestavälistä pois, mutta sain sen pidettyä esteellä loppuun asti. Menin puomin läpi muutaman kerran, ja viimeisin meni Siinan osalta jo hyvin. Halusin edelleen kävellä ihan esteen vieressä, mutta minun ei tarvinnut pitää kättäni kiinni koirassa.
“Hyvä Siina! Kuka on paras? Sinä olet!” kehuin hoidokkiani ja se heilutti iloisesti häntäänsä ja haukahteli muutaman kerran.

Puomin jälkeen menimme kertaamaan hyppyjä ja putkia, jotka tuntuivat nyt melkeimpä ylihelpoilta. Kokeilimme kuitenkin Hennan aikaisemmin selittämää tekniikkaa koiran lähettämisestä esteelle. Otin harjoittelukohteeksi kaarevan putken, ja harjoittelin Siinan lähettämistä sinne ilman että menen itse aivan putken suulle. Se oli aluksi hiukan hankalaa, mutta hetken yriteltyäni tuskaisesti saada siinaa putkeen kauempaa, Henna tuli auttamaan minua. Hän korjasi lähetyssuuntaani ja tapaa miten lähetän Siinan. Tämän jälkeen alkoikin sujua jo paremmin, ja sain Siinan itsenäisesti lähetettyä putkeen ja sen jälkeen hypyille. Lopulta jopa muutaman hypyn sarja onnistui yhdellä lähetyksellä.
“Hyvä Siina! Meistä tulee vielä oikeita agilitymestareita!” kehuin koiraa ja pörrötin sen turkkia. Päätin pitää pienen tauon ja menin agihallin reunalle kaatamaan Siinalle vähän vettä, ja otin itsekin muutaman kulauksen vesipullostani.

Lopuksi Henna näytti koko ryhmälle persjätön. Se oli vähän samantyyppinen liike kuin valssi, mutta käännät koiralle selän joka tekee liikkeestä hiukan vaikeamman. Kokeilimme kaikki vuorotellen omien koiriemme kanssa Hennan tekemällä pienellä radalla. Henna neuvoi jokaiselle miten parantaa omaa suoritustaan, ja saada liike tehtyä mahdollisimman hyvin.

Pian viimeinen kerta tällä agikurssilla olikin ohi, ja lähdimme Siinan kanssa takaisin kennelille. Matkassa ei kestänyt kauaa, ja annoin hoidokilleni ruoat heti päästyämme perille. Harjasin Siinan tämän jälkeen, ja menin sitten etsimään Deetä.
“Hei Mirror!” kuulin huudahduksen takaani ja käännyin katsomaan. Zema vilkutti vaivaantuneen näköisenä, ja vilkutin innostuneena takaisin.
“Zemsss!” huudahdin ja hyppelehdin tytön luokse. Tunsin kuinka osasta hiuksista tekemäni saparot heilahtelivat pääni päällä samalla.

Juttelimma Zeman kanssa hetken, kunnes hän lähti hakemaan Ankkaa ja minä etsimään Deetä.

Löydettyäni kennelin omistajan sovimme että voisin mennä laittamaan ruokaa, sillä koiriin liittyviä hommia ei enää ollut paljoa. Dee antoi minulle luvan käyttää mitä aineksia keittiöstä löysinkään, ja lähti itse ulos. Tiesin kennelillä olevan ainakin Nonon ja Zeman minun ja Deen lisäksi, mutta päätin tehdä ruokaa viidelle hengelle jos vaikka joku ilmestyisi vielä paikalle. Parempi liikaa kuin liian vähän.

Kaappeja tongittuani löysin riisiä ja jääkaapissa oli kaksi pakettia kanaa. Laitoin vedet kiehumaan ja keitin riisit samalla kun paistoin kanoja ja tein niille kastikkeen. Lopulta laitoin riisit vielä vuokaan ja asettelin paistetut kanat riisisn päälle. Valutin kastikkeen siihen päälle ja pistin koko höskän uuniin hautumaan siksi aikaa että ihmisiä alkaisi valua sisään.

Kun olin kattamassa ruokapöytää Nono tuli sisälle ja katsahti minuun ihmetellen.
“Hei, mä tein ruokaa kaikille jotka kennelillä on nyt tänään pyörinyt, niin sä voit tulla kanssa syömään kohta jos haluut”, huikkasin pirteästi ja Nonon ilme kirkastui. Tyttö nyökkäsi innoissaan, ja kävi viemässä tavaransa kaappiin. Hän tuli takaisin keittiöön juuri kun Zema ja Dee tulivat sisälle. He näyttivät ilahtuvan ruuasta, varsinkin Zema jolle se tuli täysin yllätyksenä. Otin vuoan uunista ja aloimme kaikki syömään jutellen samalla kuulumisista ja vähän siitä sun tästä.

Vastaus:

Ihanaa kun kirjoittelit taas! Tää olikin viimeinen agilitytarina tältä kurssilta, joten lisään sen teille suoritetuksi. Tehän ootte pian ihan mestareita koko lajissa! :D Kiitos myös hyvästä ruuasta, maistui niin mulle kuin muillekin hoitajille. Tarinastasi en löytänytkään paranneltavaa, juoni kulki sopivasti eteenpäin ja kappalejako oli melko hyvä. Annan siis 27v€ :3

- Dee

Nimi: Regulus

05.02.2018 12:09
Tarina nro. 1
Kennelille saapuminen

Lumi narskui iloisesti kenkieni alla, kun astelin aurattua tietä pitkin. Katselin puita, jotka olivat peittyneet valkoiseen lumeen. Maisema oli aina niin kaunis tällaisina hetkinä, kun kaikki oli valkoista. Kirpeä pakkanen puri poskipäitäni, mutta en välittänyt siitä. Minulla oli mielessäni nyt ihan jotain muuta, nimittäin Joystormin kenneli. Olin muuttanut tänne Keuruulle syksyllä opiskelemaan, ja olin kuukausien aikana ikävöinyt koiriani kovasti, jotka asuivat nyt melkein toisella puolella Suomea. Onneksi paikallinen ystäväni oli kuitenkin kertonut, että ihan lähellä sijaitsi kenneli, jossa kuulemma pääsi hoitamaan koiria. Olin tarttunut heti tilaisuuteen, ja ottanut yhteyttä kennelin omistajaan, Deehen. Dee oli kutsunut minut tutustumaan kenneliin, ja jopa valitsemaan itselleni hoitokoiran ensimmäisenä päivänäni. Olin erittäin innoissani siitä, että pääsisin puuhaamaan taas koirien kanssa. Opiskelukin oli joskus hauskaa, mutta yleensä siitä tuli kauhea stressi, varsinkin kokeiden takia. Koirien kanssa puuhaaminen helpottaisi siis varmasti. Astelin reippain askelin eteenpäin, ulkona ei ollut liian kylmä, joten minulla ei ollut toppahousuja jalassa. Olin tottunut Pohjois-Suomen kylmiin keleihin, joten Keuruu tuntui melkein lämpimältä tähän aikaan vuodesta.

Ei kulunut kauaa, kun kuulin jo koirien iloisen haukunnan ja näin aidatun pellon edessäni. Astelin reippaasti portille, ja avasin sen. En nähnyt koiria portin luona juuri sillä hetkellä, joten en pelännyt kenenkään karkaavan takiani. Käännyin sulkemaan portin, ja vielä tarkistin että se meni kiinni kunnolla. Kun varmistuin siitä, ettei portti aukeasi jälkeeni, lähdin astelemaan pellolla eteenpäin, kohti valkeaa rakennusta joka näkyikin ja kauempana. Deen piti tavata minut siellä, ja ehkä tapaisin jopa muita hoitajia. Tunsin lievän ahdistuksen heräävän vatsanpohjallani, mutta yritin olla ajattelematta sitä. Ahdistuneisuushäiriöni rajoitti monesti elämääni, mutta en antaisi sen pilata tätä mahdollisuuttani. Kaipasin kovasti koirien seuraa, ja tämä saattoi olla ainoa mahdollisuuteni siihen vielä moneen vuoteen.

En törmännyt harmikseni koiriin matkallani kennelrakennuksen luokse. Haukunta kertoi, että jossain ulkotiloissa koiria kyllä oli, mutta ei ilmeisesti pellolla juuri sillä hetkellä. Astelin valkoisen rakennuksen portaat ylös, ja koputin oveen. Katselin odotellessani ympärilleni, ihaillen aluetta. Se oli kauniilla paikalla, Dee oli niin onnekas kun oli saanut perustettua kennelinsä tänne. Ja minä olisin onnekas, jos pääsisin tänne hoitajaksi. Katsoin taas ovea, kun se aukesi. Kuulin muutaman haukahduksen, ja sitten näin nuoren naisen iloiset kasvot tervehtimässä minua. Nainen avasi ovea vain hiukan, ja huomasin syyn heti. Kaksi valkoista kuonoa yritti puskea ulos naisen jalkojen vieressä.

“Hus, menkääs nyt siitä”, nainen sanoi koirille, naurua äänessään. Hymyilin hänelle, ja katsoin miten toinen työnsi koirat pois ovenraosta jalallaan.
“Hei, olet varmaan Regulus. Olen Dee, tule vain sisälle”, Dee esittäytyi ja kutsui minut sitten sisään. Nyökkäsin, ja astuin sitten oven luokse. Dee avasi sitä niin, että pääsin astumaan sisälle ilman, että kukaan karvakuono pääsisi ulos. Eipä niitä enää kauheammin edes kiinnostanut ulos karkaaminen, sillä tilaan oli astunut uusi ihminen. Katsoin hymyillen, miten koirat kerääntyivät ympärilleni haistelemaan jalkojani.
“No hei vain”, tervehdin koiria, ja tarjosin niille myös kättäni haisteltavaksi. Tätä minä olin kaivannut, märkiä kirsuja ja heiluvia häntiä. Käännyin sitten katsomaan myös Deetä, ja hymyilin hänellekin.
“Joo, olen Regulus”, varmensin henkilöllisyyteni toiselle. Dee nyökkäsi ja kutsui sitten koiria pois kimpustani, että saisin riisuttua ulkovaatteeni pois. Kun koirat astuivat hiukan kauemmas, riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja vedin kenkäni pois jaloistani. Muutama koira ryntäsi heti haistelemaan niitä, ja naurahdin hiukan niille. Koirat olivat niin suloisia.
“Mennäänkö suoraan asiaan? Eli ensimmäisen hoitokoirasi valintaan?” Dee ehdotti minulle, ja minä nyökkäsin hänelle. Kuulosti erittäin hyvältä. En malttanut odottaa sitä, että löytäisin itselleni juuri sen oikean koiran. Tietenkin minulle kelpaisi mikä tahansa näistä koirista, olivathan ne kaikki niin suloisia. Mutta olisi mukavaa saada yksi koira, jonka kanssa viettää erityisen paljon aikaa. Olisi myös hauskaa päästä harrastamaan jotakin jonkun koiran kanssa, ja nähdä miten se kehittyisi hoidossani.
“Kuulostaa hyvältä”, vastasin Deelle, joka lähti sitten johdattamaan minua pitkin kennelrakennusta. Dee esitteli minulle kennelrakennuksen tilat, ja kertoi samalla kennelin toiminnasta. Paikka kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Saavuimme lopulta itse kenneltiloihin, jossa koirilla oli häkit ja pedit sun muut. Katselin ympärilleni, suurin osa koirista vaikutti olevan jossain muualla. Olin tavannut jo monia koiria matkalla, mutta en ollut tavannut vielä yhtään koiraa, jonka kanssa minulla olisi ollut jonkinlainen yhteys. Dee asteli häkkien luokse, ja avasi niistä muutaman. Koirat tulivat uteliaina ulos haistelemaan, ja lopulta myös minun luokseni. Kyykistyin rapsuttamaan mustavalkoista urosta, joka tuli haistelemaan sukkiani.
“Se on Liero, viimesyksyn pentu”, Dee kertoi minulle. Nyökkäsin ja katsoin koiraa hymysuin. Näin miten nuori se oli, ei varmaan edes puolta vuotta vielä.
“Liero on mahtava nimi”, naurahdin. En ollut ennen kuullut koiralla niin persoonallista ja outoa nimeä. Liero haisteli kättäni, ja istahti sitten nauttimaan rapsutuksista. Rapsutin urosta korvan takaa, ja koira painoi päätään kättäni vasten ja heilutti sitten takajalkaansa. Taisi tuntua hyvältä. Virnistin koiralle, ja katsoin sitten toista koiraa, joka tuli myös luokseni. Punainen bordercollie ei kuitenkaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta rapsutuksista, joten se lähti pois luotani pian. Katsoin taas Lieroa, joka jo läähätti pienesti.
“Liero on mukava poitsu, vaikkakin joskus melkein liian puolustushaluinen”, Dee kertoi minulle, katsoen samalla miten tein tuttavuutta Lieron kanssa. Silittelin Lieroa kaikessa rauhassa, katsellen uroksen liikkeitä. Se vaikutti erittäin mukavalta, rennolta koiralta ainakin vielä. Asia saattoi tietenkin muuttua, kun veisin sen lenkille, tai suurempaan koiraporukkaan. Uskoin kuitenkin, että kennelissä kasvamisen takia Lierolla ei olisi ongelmia muiden koirien kanssa.
“Teistähän näyttää tulevan hyvät ystävät”, Dee kommentoi, kun Liero tarjosi minulle tassuaan, kun lopetin rapsuttamisen hetkeksi. Kättelin Lieroa, ja päästin sitten valkean tassun takaisin lattialle.
“Siltä vähän vaikuttaa”, sanahdin. Minusta tuntui, että olin löytänyt itselleni sen oikean koiran. Taputin vielä hellästi Lieroa ja suoristauduin sitten.
“Minä voisin alkaa Lieron hoitajaksi, jos sillä ei ole vielä”, sanoin, toivoen että Liero olisi vapaa. Dee nyökkäsi, ja hymyili minulle iloisena.
“Sepä mahtavaa! Voit aloittaa vaikka heti. Tehdään tarvittavat paperihommat myöhemmin, nyt voisit käyttää Lieroa vaikka lenkillä”, Dee kertoi minulle, osoittaen sitten naulakkoon, jossa roikkui kaulapantoja ja hihnoja. Nyökkäsin, ja katsoi sitten Lieroa innoissani. Olin niin onnellinen, että pääsisin taas hoitamaan koiraa, vaikka se ei ollutkaan minun.
“No mepäs lähdemme sitten heti”, sanahdin ja lähdin hakemaan Lierolle varapannan ja -hihnan. Dee näytti lähtevän huoneesta, jättäen minut Lieron kanssa kahdestaan.

“Minkäs värisen haluat?” kysyin Lierolta, katsoen pantoja. Liero ei vastannut minulle, katsoi minua vain innoissaan. Se taisi tunnistaa naulakon, ja tiesi pääsevänsä ulos. Valitsin Lierolle mustan pannan ja hihnan, polvistuen sitten koiran eteen pukeakseni ne sille päälle. Liero heilutti häntäänsä innoissaan, eikä malttanut pysyä paikoillaan. Sain kuitenkin pannan urokselle kaulaan, ja kiinnitin hihnan siihen. Nousin sitten ylös, ja suuntasin Lieron kanssa takaovelle. Liero oli todella vahva, vaikka olikin vielä nuori eikä aivan täysikasvuinen. Hihnassa kulkemista täytyisi selvästi harjoitella, muuten olisin pulassa kun Liero olisi aikuinen. Astelimme talon läpi eteiseen, jossa puin ulkovaatteet päälleni. Suuntasimme sitten ulos, ja lumista polkua pitkin kohti metsää. Liero pysähteli haistelemaan muiden koirien jättämiä merkkejä, ja odotin mielelläni että uros jatkaisi matkaa. Tuntui ihanalta olla taas lenkillä koiran kanssa. En malttanut odottaa tulevia seikkailujani Lieron kanssa.

Kiersimme Lieron kanssa reippaan lenkin lumisessa metsässä. Uros vaikutti olevan niin onnellinen päästessään pitkälle lenkille. Kennelissä elävät koirat eivät tainneet päästä kovin usein pitkille lenkeille, eihän kenelläkään voinut olla niin paljoa aikaa lenkittää kaikkia koiria. Olin siis myös onnellinen, kun pääsin tarjoamaan Lierolle tämän hetken. Kopistelin kenkäni takaoven portaisiin kun astelin sisään, päästin Lieron sitten irti hihnasta kun ovi oli varmasti kiinni. Vedin pipon päästäni, ja työnsin sen takkini taskuun. Minun täytyisi hoitaa nyt paperihommat Deen kanssa, ja sitten suunnata takaisin asunnolleni. Liero vaikutti iloiselta, ja heilutti häntäänsä samalla kun pureskeli lumipalloja irti tassuistaan. Kävin ottamassa vielä kaulapannan pois uroksen kaulasta, ja ripustin sen takaisin naulakkoon hihnan kanssa.
“Nähdään sitten myöhemmin uudestaan, heippa”, hyvästelin Lieron hymysuin, ja lähdin sitten kohti Deen toimistoa. Ensimmäinen päiväni kennelillä alkoi olla ohi, mutta se ei minua haitannut. Minulla oli ollut niin hauskaa, ja en malttanut odottaa seuraavaa.

Vastaus:

Mahtavaa että löysit juuri itsellesi sopivan hoitokoiran, vaikutitte jo heti aluksi tulevan hyvin toimeen! :D Liero on mustakin aika hassu nimi, mutta se sopii mun hassulle pojalle varsin hyvin - ja olihan se nyt helppo vääntää sen virallisesta nimestä kutsumanimeksi. En oikeastaan löytänyt parannettavaa, paitsi että "viime syksyn" ei ole yhdyssana. Loistava ensimmäinen tarina, jolla oli kivasti pituutta ja hyvät kappalejaot, saatkin siitä 28v€! :D Lisäksi oikeutan sut nappaamaan kaupasta ilmaisen tarinan, kun olit tuon kuvankin piirtänyt ;D

- Dee

Nimi: Zema

04.02.2018 17:07
Luku 7 ✖ Ei minun pitänyt kadota

Mikään ei ollut mennyt enää vähään aikaan niin, kuin olin suunnitellut. En ollut selvinnyt eteenpäin niin helposti, kuin minun olisi pitänyt. Olin unohtanut liikaa minulle tärkeitä asioita, kun ainut asia, mihin oli jaksanut keskittyä meinasi käydä liian haastavaksi. Välillä oli saattanut jäädä ihan yksinkertaisetkin asiat huomioimatta, mutta ei sentään ihan aina. Oli tuntunut jo ihan liian haastavalta pysytellä hengissä. Nyt olin kuitenkin saanut revittyä itseäni niskasta ja muistutettua mieleeni yhden todella tärkeän paikan, Joystormin vauhdikkaiden paimenkoirien ja omituisen omistajan kanssa. Muistin edelleen hämärästi, miten siitä oli jo melkein vuosi, kun olin mennyt sinne ensimmäisen kerran. Olin nykyään melkein eri ihminen kuin silloin.

Tuijotin haikein silmin lumen peltoa, jonka takana tiesin kennelin pilkottavan. Minua melkein jopa pelotti mennä taas sinne. Minusta tuntui, ettei kukaan voisi enää edes muistaa minua. Jos joku nyt muistaisi, tuskin olisin kovinkaan ihana näky siellä. Pyörittelin päässäni ahkerasti sitä vaihtoehtoa, että kääntyisin vain takaisin.
“Ei kukaan kaipaa näin huonoa hoitajaa”, mutisin, kun aloin hitaasti lähestyä valkoista kennelrakennusta.
En edes muistanut enää, milloin olin viimeksi suunnannut itseni kohti sitä valkoista rakennusta. Minua hävetti aivan liikaa kaikki, mitä oli ehtinyt tapahtua. En haluaisi kuitenkaan joutua selittelemään, mitä kaikkea olin oikein mennyt tekemään ja miksi minua ei ollut näkynyt moneen kuukauteen.

Nojasin varovasti valkoiseen puuporttiin. Pyyhin lunta varovasti pois aidalta ja laskin käteni varovasti jäiselle puulle. Pihalla juoksenteli innoissaan muutama koira ja erotin talon luona seisovan naisen, Deen. Onneksi hän ei huomannut minua, mutta yksi koirista kuitenkin havaitsi minut. Mustavalkoinen pilkkunaama juoksi innoissaan portin suuntaan perässään myös punavalkoinen noutaja. Pilkkunaama näytti vähän tutulta, mutta noutajaa en mielestäni ollut nähnyt ennen. Nielaisin ja vilkkasin epäröiden tielle, jota pitkin olin kävellyt. Nyt tuskin enää pystyisin lähtemään paikalta huomaamattomasti. Aloin miettiä, että minun ei olisi edes kannattanut mennä edes niin lähelle kenneliä.

En minä kuitenkaan paennut, kun huomasin Deen kävelevän portille. Hän vaikutti varsin yllättyneeltä minut nähdessään, mutta myös pieni onni näytti paistaneen naisen ilmeestä. Eikö Dee muka ollut yhtään vihainen tai mitään, kun minua ei ollut näkynyt. Avasin portin varovasti itse ja livahdin pihalle vähän epäröiden.
“Hei Zema, sua ei ookkaa näkyny”, nainen tervehti pienesti hymyillen.
Nyökkäsin varovasti ja vilkaisin ujosti Deetä. En uskaltanut sanoa mitään ja välttelin vain katsetta hänen kanssaan. Katselin lumisia koiria ja yritin hymyillä varovasti. En keksinyt mitään fiksua sanottavaa, mutta onneksi minun ei tarvinnutkaan. Olin kyllä oppinut, ettei Dee helpolla vaatinut puhumaan, vaikka itse saattoikin innostua höpisemään vähän liikaakin.
“Ankka on muuten sisällä, se varmaa kiinnostaa sua”, hän kertoi, kun minulta ei kuulunut mitään vastausta.
“Okei”, sanoin hiljaa ja suuntasin askeleeni kohti valkoista rakennusta.
Pilkkunaama, jonka muistelin hämärästi Hallaksi, kipitti aivan kannoillani, vaikka minulla ei ollutkaan nartulle yhtään mitään. Olihan mustavalkoinen bordercollie suloinen tapaus, mutta halusin silti hakeutua mieluummin oman hoitokoirani seuraan, joka tuskin enää edes muisti minua.

Harhailin talossa yrittäen olla kompastumatta lattialla retkottaviin koiriin, kun metsästin näkökenttääni lilaa bordercollieneitoa. Huomasin nopeasti, etten edes osannut suunnistaa talossa enää niin hyvin kuin ennen, mikä oli toisaalta ihan ymmärrettävää. Minulle tuli nopeasti selväksi, että Dee oli selvästikin edelleen hurahtanut bordercolleihin ja taisi niitä edelleen kasvattaa, kun suurin osa koirista edusti kyseistä rotua. Joukosta löytyi kyllä monta tapausta, jotka näyttivät astetta omalaatuisemmilta rodun edustajilta ulkönäkönsä tai värinsä puolesta.
“Mä en oo syötävä”, naurahdin blue merlelle pennulle, joka oli päättänyt tarrata hampaansa hellästi kiinni housun lahkeeseen.
Oli tuo minulle aika tuttua, mutta kyllä sitä alkuun vähän hämmentyi, kun yksikään pentu ei ollut pitkiin aikoihin takertunut jalkoihini. Siihen olikin vain niin yksinkertainen syy kuin se, etten edes ollut päässyt tekemisiin yhdenkään koiranpennun kanssa.

Lila kaunokainen löytyi syrjäisestä huoneesta makoilemasta yhden pöydän alta. Bordercollie vaikutti rennolta ja rauhalliselta eikä sitä tuntunut kiinnostavan lainkaan oven lähettyvillä painivat spanielit. Narttu katseli minua vähän epäillen. Paimen ei selvästikään muistanut ainakaan hyvin, kuka minä olin. Se ei tullut minulle todellakaan minään yllätyksenä. Istuin rauhallisesti lattialle ja katselin pöydän alta minua tarkkailevaa koiraa. Paimen hivuttautui varovasti pois pienen puisen pöydän alta ja tuli haistelemaan minua.
“Anteeksi, etten oo käyny tääl”, sanoin hiljaa silitin narttua hellästi.
Minulla oli huono omatunto siitä, etten ollut käynyt katsomassa hoitokoiraani pitkään aikaan. En selvästikään osannut olla bordercollielle yhtään sen parempi hoitaja kuin aikanaan Watille ja Savulle. Pystyisin ehkä parantamaan tapani. Narttu saattaisi jopa olla minulle todella suuri apu pääsemään yli kaikesta. Ainakin se kuulosti ihan mahdolliselta, joten yritin toivoa niin. Koira tapitti minua rauhallisesti suloisilla silmillään ja nuolaise hellästi kättäni.
“Etkai vihaa mua, Ankka”, kuiskasin hiljaa nartun korvaan, kun muutama kyynel vieri poskelleni.
Halasin narttua hellästi ja painoin pääni sen pehmeään turkkiin. Annoin kyynelten kostuttaa lilan turkkia. Ei minun ollut pitänyt hylätä narttua, mutta eivät ongelmani vain olleet kysyneet minulta yhtään mitään. Paimen pysyi rauhallisena ja hausteli päätäni varovasti eikä sitä tuntunut haittaavan yhtään. Aikoisin vielä tehdä collien kanssa kaikkea kivaa, mutta ensin minun piti päästä paremmin jaloilleni. Ankka tulisi varmasti auttamaan minua siinä.

Vastaus:

Aivan ihanaa oikeasti että teit paluun! Kaikkien hoitajien epäaktiivisuus tosin riippuu varmasti ainakin puoliks myös musta, kun ite olin epäaktiivinen niin ei kai täällä kukaan jaksa hoitakaan.. :D Ankkakin ilahtui tulostasi todella, se oli ollut välillä masentuneen oloinen ja vaikuttanut siltä, että jotain puuttuu, mutta tulosi jälkeen ei näitä masentumisen merkkejä ole enää ollut. Tarinastasi saat kokonaiset 26v€!

//EDIT: Sori tylsä kommentti, eihän sun tarinoista edes keksi mitään valittamista! :D

- Dee

Nimi: Nono

01.02.2018 14:28
Tarina 1
Eka päivä Joystromissa

“Nono, on lauantai! Herää jo, sunhan pitää olla kello 11 kennelillä!“ äitini huutaa. “Joo-ooh mä tuun, puen ensin! “ huusin takaisin innoissani. Puin päälleni I love dogs-hupparin ja housut. Olin saanut ne joululahjaksi äitini mummolta, joka kasvatti ennen saksanpaimenkoiria. Huppari ja housut olivat vaaleansiniset joissa oli saksanpaimenkoiran kuva, ja luki teksti “I love dogs”. Otin punaisen, hieman kuraisen reppuni sängyltäni. Kävelin olohuoneeseen, josta otin mukaani pari leipää ja puhelimen. “Moikka äiti, mä meen nyt!” huudahdin. Juoksin ulos ja hyppäsin punaisen potkurini jalaksille. Lähdin kohti kennel. Meitä vastaan tuli tyttö, joka käveli bordercollien kanssa. Nyökkäsin tervehdykseksi ja jatkoin matkaani. Pian olimmekin jo valkoisen kennelin pihassa. Kävelin kennelin oville ja koputin. Oven avasi nainen, joka kätteli minua. “Hei, olen Dee. Omistan tämän kennelin. Sinä olet kai Nono,Scoopin tuleva hoitaja?” Dee vastasi. “Joo, olen mä.” sanoin kun laitoin takkiani naulakkoon. “Hienoa! Esittelenkin sinulle sitten kennelin.” Kävelin huoneesta toiseen Deen perässä ja kuuntelin kun hän höpötteli aina jotakin joka huoneesta. Sitten tulimme pieneen, varastomaiseen huoneeseen. “Tämä tässä on kaappihuone. Jokaisella hoitajalla on täällä kaappi, ja sinun on tuolla perällä. Se saattaa olla hieman pölyinen, koska se on ollut pitkäänkin käytössä monilla jo lopettaneilla hoitajilla.” Dee sanoi hymyillen. “Ai niin, tuosta ovesta, missä on tuo puinen tassunjälkikoriste, mennään hoitajien huoneeseen. Pari hoitajaa taitaakin olla paikalla jo.” Dee jatkoi. “Hyvä. Pääsen vihdoin tutustumaan uusiin ihmisiin!” naurahdin innoissani. Avasin oven ja näin ehkä maailman kivoimman paikan. Siellä istui tyttö, jonka kädessä oli Hesburgerin hampurilainen. “Aa heii! Mä oon Mirror! Sä taidat olla uus täällä?” tyttö esittäytyi. “Juu. Mä oon Nono, alan hoitaa täällä Scoopia. Tää paikka on kiva. Ihana sydänkuosi tossa matossa, haha. Tääl näköjää on myös hese jossain, vai? Oon uus tällä paikkakunnalla muutenki nii en oikeen tiiä mitään.” Vastasin. “Joo, lähin hese on noin kahden kilometrin päässä. Mä käyn siellä aika usein, kuten huomaat.” Mirroriksi esittäytynyt tyttö naurahti. “No, Nono. Haluatko nähdä Scoopin?” Dee sanoi. “Joo, miksei?” hymyilin Deelle. Menimme ulos. Dee johdatti minut ulos Scoopin häkille. “Hei Scoop! Olen uusi hoitajasi Nono. Haluatko mennä lenkille?” Puhuin Scoopille. Dee otti häkkinaulakosta jotakin. Katsahdin häneen päin. Hän käveli luokseni ja antoi Scoopin pannan ja hihnan minulle. Laitoin pannan Scoopille ja se oli ihan kiltisti. Kun lähdimme ulos, pois Deen silmistä niin se alkoi riehua. “Heei poikaaa! Rauhassa nyt!” huusin. Scoop lopetti. Kävelimme sen kanssa rauhassa kunnes olimme koirapuistossa. Sitten se aloitti taas. Vastaamme tuli kuusivuotias tyttö huskyn kanssa. “Moi mä olen A-” Tyttö aloitti mutta Scoop kävikin kiinni hänen jalkaansa. Tyttö alkoi itkeä, ja juoksi jonnekin. Pian hän palasi äitinsä kanssa. “Anteeksi vaan, nuori neiti. Koiranne kuulema kävi tyttäreni kimppuun. Missä ovat vanhempasi? Haluan heti keskustella heidän kanssaan.” Nainen puhui vihaisena. “Ööh, no tää koira ei oikeestaan ole mun. Oon sen hoitaja. Ja oon täällä yksin.” vaikersin. “No kuka tämän koiran omistaa??” Nainen tivasi. “No siis tuotaah en voi valitettavasti kertoa. Se on salaista.” Valehtelin. Nainen pyöräytti silmiään ja sanoi: ”Jos näen sinut vielä täällä tuon koiran kanssa, se ei ole enää kauaa kovin salaista.” sitten hän kääntyi takaisin ja kun tyttö ja hänen äitinsä katosivat näköpiiristäni, ja olin varmistanut etteivät he näe, lähdin pois. *Mitä kerron Deelle tästä!?* ajattelin hätääntyneenä. Pysähdyin ja toruin Scoopia. Se alkoi uikuttaa ja käveli kotiin häntä koipien välissä. Saavuimme takaisin kennelille. “Hei! Mitenkäs ensimmäinen lenkkinne meni?” Dee kysyi. “Öh, todella hyvin. Scoop vähän riehui mutta ei sen enempää.” valehtelin. Dee nyökkäsi. Vein Scoopin sen häkkiin ja pyyhkäisin hikeä otsaltani. Yhtäkkiä puhelimeni soi. Se oli äiti. Vastasin puheluun. “Hei äiti. ” sanoin hiljaa. “Jokos tulet kotiin?” äiti kysyi. “Joo-ooh mä tuun. Mutta vain jos saan kaakaota!“ naurahdin. Sitten lähdin potkurillani kotiin päin.
//Toi nainen joka oli ton tytön äiti, on mun taustahenkilö. Saanko käyttää sitä muulloinkin?

Vastaus:

Huih, mitenhän Scoop nyt noin käyttäytyi :o Tuliko tyttö liian yllättäen ja Scoop säikähti sitä? No, ainakin se tajusi hävetä tekemisiään. Tarinasi oli oikein hyvä ja mukavaa, että tutustuit jo heti ensimmäisellä hoitokerrallasi Mirroriin! Kappalejako voisi helpottaa tekstin lukemista, samoin se, jos laittaisit vuorosanat uudelle riville. Ei siis näin:
Nainen puhui vihaisena. "Ööh, no tää koira ei oikeastaan ole mun."
Vaan:
Nainen puhui vihaisena.
"Ööh, no tää koira ei oikeastaan ole mun."
Lisäksi, jos vuorosana päättyy pisteeseen, siihen ei laitetakaan pistettä loppuun, vaan sen sijaan pilkku lainausmerkkien ulkopuolelle.
"Ja oon täällä yksin", vaikersin.

Oikein hyvä tarina kuitenkin, saat siitä tällä kertaa 20v€! Saat käyttää tytön äitiä tarinoissasi ja halutessasi myös keksiä muitakin henkilöitä värittämään hoitajan arkeasi. Se ei ole ollenkaan kiellettyä vaan jopa suositeltavaa!

- Dee

Nimi: Mirror

19.10.2017 22:49
Luku 14.

Agilitykurssi II, 2. kerta

Makoilin ulkona kennelin pihalla, ja huiskin hännälläni maata. Vatsakarvani olivat märät, sillä ulkona oli vähän aikaa sitten satanut, mutta se ei minua haitannut. Huomasin Watin ja Hulin juoksentelevan kilpaa vähän kauempana, ja hetken katseltuani nousin ylös ja lähdin pari kertaa haukahtaen pinkomaan urosten perään. Kieleni roikkui ulkona kun juoksin talon ympäri, ja olin juuri lähtemässä tökkimään ulos nukkumaan tullutta Nadjaa, kun tunsin tutun tuoksun kuonossani.
>>Mirror!>> haukahdin ja juoksin hoitajani luokse innoissani. Hypähdin häntä vasten tytön nauraessa ja rapsuttaessa kylkiäni. Myös Ratki, Demi, Salla, Ässä ja Sukka juoksivat häntä vastaan, vaikka osa koirista jäikin vain hänen ympärilleen seisomaan ja haukkumaan. Käänsin päätäni kun kuulin Hulin haukunnan vähän matkan päästä.
>>Taasko sinä lähdet tuon hassunnäköisen tyypin kanssa jonnekin?>> Huli valitti ja hyppelehti lähemmäs.
>>Miksen minä voi tulla mukaan?>>
Mirror ei näyttänyt taaskaan tajuavan mitä Huli sanoi, vaan hän vain pörrötti turkkiani ja puheli jotain hassulla kielellään, mistä sain selvää vain muutaman sanan:
"...Siina... hyvä tyttö... tule...hihna ja panta...hauskaa..."

Viimeisin sanoista kuulosti minusta hyvältä, joten heilutin häntääni ja nuolaisin tytön kasvoja. Näin kuinka hän otti repun selästään, ja aloin haukkumaan innoissani, sillä se tarkoitti hänellä olevan minulle lahjoja.
>>Näytä ne jo! Mitä sinulla on?>>
Mirror kaivoi repustaan minulle uuden pannan ja hihnan, jotka olivat hienot violettiraidalliset. Kuulin kuinka Huli murisi harmissaan:
>>Ihan tyhmää. Minäkin haluan lahjoja.>>
Minun teki mieli ilkkua jotakin Hulille, mutta hoitajani vetikin repustaan vielä lisää tavaroita. Sain näköjään myös violetin pyyhkeen jossa oli jonkun hassun mustan otuksen kuva, sekä violetin takin jossa oli sama kuva. En kauheasti tykännyt takeista, koska turkkini lämmitti jo tarpeeksi ja niissä tuli usein kuuma, mutta minun oli kyllä pakko myöntää tuon olevan hieno. Paljon hienompi kuin se sininen mikä minulla oli jo ennestään.
>>Ollaanko me menossa tänään taas sinne kivaan paikkaan missä saa hyppiä ja juosta ja kaikkea?>> kysyin Mirrorilta, mutta tyttö ei vastannut. Hän vain lähti sisälle viemään uusia tavaroitani jonnekin, mutta palasi pian uuden hihnani kanssa. Annoin kiltisti hänen kiinnittää pannan kaulaani, ja lähdin sitten juoksemaan portille koska halusin meidän jo menevän.
>>Mennäänkö, mennäänkö?>> haukahdin taas ja tällä kertaa hoitajani sanoi jotain mutta en ymmärtänyt hänen hassusta kielestään juurikaan mitään. Hänen tultua lähemmäs aloin pomppimaan häntä vasten taas ja sanoin:
>>Mitä me tehdään tänään siellä? Onhan sulla varmasti herkkuja mukana?>> mutta hoitajani vain yritti ottaa pannastani kiinni. Ravistelin päätäni kun tajusin hänen rittävän laittaa uutta hihnaa siihen kiinni.
>>Kyllä minä osaan mennä ilmankin!>> haukuin ja pyristelin ettei minun tarvitsisi kulkea hihnassa. Jos vastaan tulisi toinen koira, voisin silloin mennä lällättelemään sille kuinka minä sain kulkea vapaana. Mutta Mirror sai hihnani kiinni ja mahdollisuuteni olivat mennyttä. Murjotin hetken, mutta muistin sitten minne olimme menossa ja häntäni alkoi pakostikin vipattaa.

Kun pääsimme taas sinne hyppelypaikkaan, Mirror irrotti hihnani ja pääsin juoksentelemaan kentällä vapaasti vähäksi aikaa. Sitten kuitenkin menimme sisälle suureen halliin jossa kaikki isot tavarat ja hypyt olivat. Jouduin hetkeksi taas hihnaan, mutta tiesin pian pääseväni vapaaksi. Lyhyt nainen joka seisoi aina kaikkien edessä ja kiersi kaikkien koirien kanssa puhui jotakin sekavaa jostakin mistä en ymmärtänyt sanaakaan. Lopulta kuitenkin Mirror tuli hakemaan minua, mutta en päässytkään irti hihnasta.
>>Mitä nyt? Lähdetäänkö me jo? Eihän me tehty vielä mitään?>> valitin kovaan ääneen, mutta hoitajani ei vienytkään minua ulos vaan korkean telineen luokse. Se oli vähän kuin silta, mutta tosi korkea ja kapea eikä se mennyt minkään yli vaan oli siinä muuten vaan. En oikein tajunnut mitä minun pitäisi tehdä, vaan olin tosi hämmentynyt.
"Siina, tule", Mirror kehotti ja piti huihnastani kiinni samalla kun ojensi namupalaa kuononi edessä. En tiennyt mihin minun pitäisi mennä, mutta päätin yrittää napata herkkupalaa itselleni. Mirror kuitenkin vetäisi sitä kauemmas ja mumisi jotakin mistä en saanut selvää. Menin lähemmäs ja hoitajani sanoi jotain iloisemmalla äänellä josta minulle tuli hyvä mieli ja aloin heiluttamaan häntääni. Se auttajanainen tuli myös namin kanssa ja puhui minulle jotain, jolloin tajusin että minun pitäisi taas kiivetä jonnekin. Katsahdin isoa, kapeaa siltaa, ja mietin sen olevan aivan liian korkea.

Vähän ajan päästä olin kuitenkin jo kyllästynyt tavoittelemaan nameja, ja päätin että jos haluan herkkuja, minun täytyy kiivetä sinne ylös. Lähdin hitaasti kokeilemaan tassullani sinistä pintaa sillan alkupäässä, jolloin Mirror antoi minulle namin kehuen minua. Heilutin häntääni, ja asetin toisenkin tassuni siniselle pinnalle. Lopulta kaikki tassuni olivat sillalla, takatassut sinisellä alueella ja etutassut punaisella. Sain paljon kehuja ja nameja, ja Mirror naksutti sitä hauskaa juttua mitä hän piti yleensä mukanaan. Heilutin häntääni, ja lähdin kävelemään ylöspäin.
>>Katsokaa, minä teen sen! Saanko nyt nameja?" kysyin, ja ikäänkuin vastaukseksi se hassu nainen antoi minulle pienen lihapullan palasen. Kun pääsin ylös asti, minuun kuitenkin iski pelko, ja yritin lähteä taaksepäin jolloin jalkani lipesi sillalta. Onneksi hoitajani otti minusta kiinni, sillä olisin muuten pudonnut koko matkan alas asti. Seisoin täristen ja katselin alaspäin, enkä edes yrittänyt ottaa nameja mitä minulle tarjottiin. Halusin vain nopeasti alas. Yritin hypätä Mirrorin syliin että hän laskisi minut alas, mutta hän piteli minua sillan päällä. Tajusin että ainoa tie alas olisi juosta silta loppuun, joten tein sen, vaikka melkein tärisin kauhusta.

Viimein huomasin olevani turvallisesti maassa, ja otin minulle tarjotut herkut vastaan. Mirror myös vei minut juomaan, joka olikin hyvä juttu, sillä piristyin siitä. Halusin mennä taas hyppimään esteitten yli sillä se oli kivaa, ja onneksi pääsimmekin sinne kohta. Loppupäivä sujui hyvin, ja pääsimme Mirrorin kanssa lähtemään hyvillä mielin. Ulkona kylläkin satoi, mutta kennelillä hoitajani vei minut suihkuun ja pesi minut. Tykkäsin vedestä, ja vaikka en kuheasti tykännyt siitä etten saanut vapaasti juosta vedessä vaan Mirror suihkutti sitä päälleni, niin olihan se ihan mukavaa. Vielä mukavampaa oli kuitenkin se, kun hän kääri minut uuteen violettiin pyyhkeeseeni, ja sain käydä nukkumaan siniseen, valkopilkkuiseen pehmopetiini pitkän päivän jälkeen. Vaikkakin heräsin siihen kun kaksi nuorta pentua, Ella ja Taimi tulivat hyppimään päälleni.

Vastaus:

Oli hauskaa kuulla Siinan mielipide kaikesta, kuten takeista ja suihkusta. Koiraparka ei oikein tainnut pitää sillasta, ainakaan aluksi. Onneksi se kuitenkin onnistui sinun avullasi Mirror :D Saat tästä tarinasta 29v€.

- Dee

Nimi: Mirror

16.10.2017 15:45
Luku 13

Agility kurssi II, 1. Kerta

Lähdin aamulla kohti kenneliä, ja otin uuden juomapulloni mukaan. Olisi taas agilitykerta Siinan kanssa, tällä kertaa kuitenkin kakkoskurssilla. Kävelin jonkin matkaa tuulisessa säässä, ja kiristin kaulahuiviani ettei tulisi liian kylmä. Onneksi ei kuitenkaan satanut, sillä silloin koiratkin olisivat ihan märkiä.

Saapuessani kennelille muutamia koiria oli pihalla, mukaanlukien Huli, Siina, Scoop, Logo, Demi, ja pari muuta joita en muistanut nähneeni aiemmin. Viime käynnistäni oli jo aikaa, ja Dee oli todennäköisesti hankkinut uusia koiria kennelille. Kävisin myöhemmin moikkaamassa niitäkin, mutta nyt minun pitäisi vain hakea Siinan tavarat ja lähteä agikurssille.

"Siinaa!" huudahdin iloisesti kun spanieli loikki häntä heiluen luokseni. Huli tuli haukkuen perässä, ja käteni eivät enää riittäneet kun muutkin koirat hyppelehtivät minua vasten kerjäten rapsutuksia.
"Noniin, alas! Alas!" Sanoin koirille ja suurin osa niistä totteli. Työnsin vielä Hulia kyljestä jotta se lopettaisi minua vasten hyppimisen.
"Hieno poika!" sanoin ja rapsutin toista spanielia ennen kuin lähdin kohti kennelrakennusta. Hain kaapistani Siinan hihnan ja pannan, sekä sujautin naksuttimen taskuuni. Hoitokoirani odottelikin ulkona oven vieressä, ja haukahti pari kertaa kun näki minut. Kiinnitin pannan Siinan kaulaan, ja lähdimme portille, ja sieltä kävelemään agilitypaikkaa kohden.

"Mirror, sinäkö siellä?" kuulin huudon ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Dee heilutti kättään taluttaessaan Ankkaa ja Ratkia jotka kiskoivat jo minua ja Siinaa kohden.
"Päästän nämä karvakasat nyt vapaaksi, niin otatko ne kiinni? Eivät olekaan nähneet sinua pitkään aikaan", Dee huusi ja näytin hänelle peukkua merkiksi että koirat voi päästää. Pian bordercolliet jo viilettivät luokseni, ja nappasin niiden hihnoista ennen kuin ne ehtisivät lähteä jonnekin muualle.
"No hei vain ihanaiset", sanoin ja rapsutin molempia bortsuja kaulasta. Siina ilmeisesti kävi mustasukkaiseksi, sillä se alkoi raapimaan etutassullaan jalkaani, ei niin että se sattuisi, vaan merkiksi että huomaisin myös Siinan.
"Pöhkö, kyllä minä sinuakin rapsutan", sanoin ja pörrötin hoitokoirani turkkia. Samassa Dee hölkkäsikin luokseni, ja annoin Ratkin ja Ankan hihnat takaisin hänelle.

"Eipä olla nähtykään pitkään aikaan!" hymyilin ja Dee nyökkäsi väläyttäen pikaisen hymyn, kunnes hänen ilmeensä muuttui taas huolestuneeksi.
"Kiva tosiaan nähdä, mutta minun pitäisi nyt lähteä. Luulen että unohdin lapaseni tuonne metsään, kun olin siellä harjoittelemassa näiden villikoiden kanssa".
Nyökkäsin, mutta sainkin sitten idean:
"Minä voin Dee kävellä sitä kautta agilityyn, ja toisin hanskat sinulle sen jälkeen? Ellet tarvitse niitä ihan nyt?"
Dee näytti selvästikin helpottuneelta.
"Kiitos, voisitko tehdä sen? Kyllä minä pärjään, parempi vain että saan kaikki koirat ruokittua ja hoideltua paria muitakin hommia".

Hymyilin ja lähdin kävelemään Siinan kanssa pientä kiertoreittiä. Pidin silmäni auki jos näkisin Deen lapaset, ja vähän ajan kuluttua huomasinkin punaisten villalapasten pilkottavan yhden kiven takaa. Hölkkäsin Siinan kanssa sinne, ja tungit lapaset taskuuni. Vilkaisin nopeasti kelloani, ja huomasin meillä olevan kymmenisen minuuttia aikaa ehtiä agihallille.

Juoksimme Siinan kanssa loppumatkan, ja päätin sen kelpaavan alkulämmöistä. Hallin parkkipaikalla hidastin vauhtia, ja onnekseni huomasin olevani peräti minuutin etuajassa. Menin suoraan halliin, ja sidoin Siinan seinällä olevaan koukkuun.

Henna katsahti minuun, ja hymyili.
"Nyt kun viimeisetkin mattimyöhäiset ovat paikalla, voimmekin pitää esittelykierroksen", ohjaaja sanoi ja naurahti. Olin ensimmäisenä rivissä, joten aloitin:
"Olen Mirror, ja koirani on Siina. Ja pakko sanoa etten kyllä ole myöhässä, olin minuutilleen oikeaan aikaan paikalla".
Muutama tyyppi naurahti sanomalleni, ja esittely käytiin loppuun.

Henna näytti meille uutena A-esteen, ja piti vielä varmistuskierroksen hypyistä ja putkista. Kun kaikki olivat ymmärtäneet mitä piti tehdä, jakauduimme jokainen harjoittelemaan jotakin omaa juttua. Koska olin ensimmäinen esittelyssäkin, pääsin Hennan ohjeistuksella treenaamaan A-estettä. Siina näytti aluksi epävarmalta esteelle, ja kesti jonkin aikaa että saimme sen edes koskemaan tassuillaan siihen. Kun narttu viimein asetti toisen tassunsa siniselle kontaktipinnalle esteessä, kehuin sitä kovasti ja pörrötin sen turkkia kyljistä.
"Hieno tyttö Siina, ihan super!" kehuin, ja jatkoimme yrityksiämme saada se kiipeämään esteen yli. Lopulta päädyttiin siihen että minä konttasin namupussin kanssa A-esteen päälle, ja houkuttelisin sieltä käsin Siinaa ylös. Pakko sanoa että muutama kurssilainen katseli hämmästyneinä keikkumistani esteen päällä, mutta sentään saimme Siinan kiipeämään sen yli. Henna meni alas ottamaan koiraa vastaan, ja kokeilimmekin samantien uudestaan. Siina oli jo heti paljon innostuneempi asiasta, ja sain kiivetä alas ja ohjata Siinan esteelle. Se meni hyvin, ja parin toiston jälkeen vaihdoimmekin vuoroja toisten kouluttajien kanssa. Treenasimme ensin hyppyrataa Siinan kanssa hyvin tuloksin, sitten valssirataa ja hyppyjen ja putkien muodostamaa rataa. Valssi oli niistä ehkä vaikein, mutta sekin onnistui jo pian melko hyvin.

Pian kurssikerta olikin ohi, ja kävelimme Siinan kanssa lyhyempää reittiä kennelille takaisin. Sinne päästyämme annoin Deelle hänen lapasensa, ja ruokin Siinan. Sanoin heipat Deelle joka vielä kiitteli minua lapasistaan, ja lähdin sitten kotiin päin.

Vastaus:

Kiva kuulla sustakin Mirror! Kiitos vielä lapasista ja hienoa, että siitä huolimatta ehditte ajoissa kurssille. Siina oli melko väsynyt päivän aivo- ja lihasjumpan jälkeen lähdettyäsi, eikä ihme! Tulette varmasti pääsemään vielä pitkälle agilityn kanssa :) Annan tarinastasi 30v€.

- Dee

Nimi: Zema

03.09.2017 12:09
Luku 6 ✖ Oravanraato

Koulu, kuka talipää senkin on keksinyt, vaikka onhan siinä ehkä jotain hyvääkin. Ainakin kaverit ovat monien mielestä hyvä juttu. Voiko niitä kuitenkaan sanoa hyväksi asiaksi, jos niitä ei oikein ole? Aivan liian monta tuntia päivässä paikallaan istumista ja opettajien tylsien tarinoiden kuuntelemista. Välillä sitten keksitään oppilaiden kiusaksi tuntikokeita ja vähän isompiakin kokeita, jotka määrittelevät, miten taitava muka olet. Juuri tuolta kuulostavasta koulupäivästä selvinneenä tallustin tuttuun tapaan kennelille. Ehkä kuusi tuntia tylsää opiskelua oli vähän väsyttänyt, mutta yritin olla välittämättä. Siitä oli mielestäni jo kulunut liian pitkä aika, kun olin viimeksi kennelillä käynyt. Minun oli pakko myöntää itselleni kylmän tuulen puhaltaessa, että syksy oli saapunut, mutta siitä huolimatta en vieläkään ollut vetänyt takkia päälleni. Kyllä huppari kuitenkin vielä sen viran hoiti, koska en minä yleensä takkia ala käyttämään kuin vasta silloin, kun oikeasti palelee. Pian näkökenttääni ilmestyi valkoinen jo varsin tuttu rakennus.

Kuljin hitaasti pihan poikki kennelin ovelle. Koputin muutaman kerran, jonka jälkeen painoin varovasti kahvaa avatakseni oven. Heti, kun ovi aukeni, sain jo tutulta tuntuvan iloisen tervehdyksen koirilta. Ensimmäisenä jalkoihini säntäävistä koirista erotin Watin, Hulin sekä ratkin. Oli jotenkin edelleen todella kiva nähdä, miten Watti intoili jokaisen ihmisen tulosta. Sen takia ei tuntunut pahalta ajatella, etten ollut palannut punavalkoisen vauhtipedon hoitajaksi.
“Eikö tänne saa edelleenkään tulla sisään rauhassa”, naurahdin innokkaasti tuuppiville koirille.
“Onko innokkaassa vastaanotossa muka jotain vikaa?” kuulin Deen tutun äänen kysyvän jostain vähän matkan päästä.
“Ei oo”, vastasin pienesti hymyillen.
En minä todellakaan tahtoisi luopua tuosta innokkaasta vastaanotosta. Sen takia ainakin tietää, minne tuli. Tilanne olisi ollut ihan eri, jos ovesta sisään saapuessa koiralauma olisi käynyt kimppuun. Nyt kyseessä oli kuitenkin vain tuuppimista ja haukkumista. Hylkäsin kenkäni naulakon alle ja toivoin, että yksikään koira ei löytäisi niitä. Toisaalta ei minun kenkiä ole aikaisemminkaan kennelillä koirien toimesta tuhottu, joten en asiaa jaksanut paljoa epäillä.

Ankka löytyi olohuoneesta vahtimasta kahden bordercolliepennun leikkejä. Kirjavan tunnistin Cadyksi, mutta mustavalkoista pikkupaimenta en ollut ennen nähnyt. Asetuin lattialle istumaan Ankan seuraksi, koska olihan pentujen leikit varsin söpöä seurattavaa.
“Kukas tuo mustavalkoinen on?” kysyin ystävällisesti Deeltä, kun huomasin hänen ilmestyneen taas paikalle.
“Sen nimi on Dodo. Pentu kotiutui vasta ihan vähän aikaa sitten, joten sillä ei ole ikää kahta kuukautta enempää”, nainen selitti minulle vastaukseksi.
Nyökkäsin hymyillen ja jatkoin pentujen puuhien seuraamista samalla Ankkaa silittäen. Vaikka pennuilla oli useampi kuukausi ikäeroa, eivät Cadyn otteet näyttäneet ollenkaan liian rajuilta. Uskalsin epäillä, että narttu ymmärsin edes jotain nuoremman ja pienemmän leikkikaverin päälle. Olisin jaksanut seurata Cadyn ja Dodon leikkejä ties kuinka pitkään, mutta olin kuitenkin melkein tyytyväinen, kun pennut tai lähinnä vain Dodo väsähti.

Vaikka puut pitivät vielä tiukasti kiinni vihertävistä lehdistä, muuten ilma oli jo varsin syksyinen. Kylmä tuuli puhalsi yrittäen jäädyttää korvani. Huonomuistisena ihmisenä en ollut muistanut napata mukaan minkäälaista hattua, joten vedin vain hupun päähäni pelastaakseni korviani edes vähän. Ankka jolkotti rauhallisesti vieressäni löysän hihnan päässä eikä välittänyt ollenkaan tuulisesta ilmasta. Välillä meidän ohi huristavat autot saavat minut jopa säpsähtämään enemmän kuin nartun. Tietä reunustavia puita tutkaillessa tulin siihen lopputulokseen, etteivät niissä olevat lehdet enää kauaa puissa pysyisi. Syyskuu oli kuitenkin jo alkanut ja sen myös syksy oli virallisesti alkanut. Metsäpolulle siirtyminen toi minulle vähän turvallisuuden tunnetta, vaikka en tarkkaan tiennyt miksi. Syrjään metsään päästyämme päästin myös Ankan irti, vaikka tuskin se tielläkään olisi mihinkään lähtenyt. En kuitenkaan luottanut narttuun vielä tarpeeksi, että olisin voinut edes harkita pitäväni sitä tiellä vapaana. Metsässä saatoin kuitenkin kulkea huoletta pitäen Ankkaa vapaana. Äkkiä narttu juoksi muutaman metrin sivuun polulta ja alkoi haukkua ja tutki selvästi jotain maassa olevaa.
“Mitä löytyi?” kysyin koiralta, vaikka tiesin, etten saisi vastausta.
Lähdin itse rämpimään sammaleiden ja mustikanvarpujen sekaan. Sammaleista pursusi sateiden jäljiltä vettä kengilleni, mutta onnekseni olin sentään älynnyt laittaa jalkaani vedenpitävät kengät. Kun pääsin Ankan luokse, en nauttinut ollenkaan maassa olevasta näystä. Pieni punaturkkinen orava makasi elottomana maassa. Ei sitä kyllä enää tainnut oikein oravaksi edes sanoa. Oravanraato oli ehkä osuvampi sana. Turkki oli revitty osittain irti ja pienet ja heiveröiset luut paistoivat repaleisen ihon väleistä. Revityn turkin ja luiden lisäksi oravasta ei ollut jäljellä mitään muuta. Raato oli maannut siinä selvästi jo useita päiviä, ehkä viikkoja, joten minun ei tarvinnut edes epäillä, että Ankka olisi tappanut sen. Toisaalta rauhallinen narttu olisi edes pystynyt tappamaan oravaa, koska paimen ei tahtonut pahaa millekään.
“Ei se elä enää”, sanoin rauhallisesti Ankalle.
Narttu heitteli katsettaan minun ja oravanraadon välillä, mutta suostui kuitenkin seuraamaan minua. Vaikka olin nähnyt ennenkin kuolleita eläimiä, oli noin tuhoutuneen oravan näkeminen ollut kyllä kauheinta.

Pihalla annoin Ankan vielä purkaa hetken energiaansa, koska lenkki oli kuitenkin ollut aika lyhyt. Toisaalta aivoille työn antaminen olisi väsyttänyt koiraa enemmän. Sen jätin nyt kuitenkin välistä. Tuosta kennelvierailusta jäi kyllä päällimmäisenä mieleen ällöttävä oravanraato.

//Yritin saada edes jonkin pätkän kirjotettuu...

Vastaus:

Voi oravaraukkaa D: Varmasti oli aivan kamalaa nähdä niin huonossa kunnossa oleva kuollut orava, en olisi minäkään pitänyt. Hienoa että keksit Ankalle paljon tekemistä, sitä kun bortsu kovasti kaipaa! Saat tarinastasi 30v€ :3

- Dee

Nimi: Aleksadra

10.08.2017 19:51
kummallista kennelillä osa 1

Oli ajatellut. Koiria niin kauan kun muistan. Ajatteli kun kävelin soraista tiätä. Oli jo kenneli pihassa. Kun joku tuli mua vastaan. " moi " tyttö sanoi ja lähti takaisi mistä tuli. Öö häh ihmettelin. Olin kennelin sisällä kun kysyin. Deeltä " saanko lainatta talutus hihnaa ja kaula pantaa " . Dee vastasi " joo" . lähdin
metsään Nipsun kanssa. kävelimme polkuja pitkin. kännyimme takaisin päin. Lähdin kotiin

:)

Vastaus:

Tämäkään tarina ei ollut kovin pitkä, ja lisäksi voit vielä lukea edellisen tarinasi kommentit, ne pätevät tähänkin. Saat tarinastasi 8v€ :)

- Dee

Nimi: Aleksandra

09.08.2017 09:59
Ensinmäinen tarina 9.8

Kävelin kennelille.Ensimmäistä kertaa. mua pelotti ihan sikana. Avasin kennelin oven. Joku oli käytävällä ." Olettko sä Dee". kysyin. " Joo oletko sinä Aleksadra". Dee kysyi. "oon". " No sitten voit auttaa mua koirien ruokinnassa". Dee sanoi. " okei".Kävin hakemassa koirille ruuat ja ruokin ne. kysyin deeltä saanko lainata kaula pantaa . Dee vastasi" voit " kävin ulkoiluttaa Nipsun. tulin takasin ja lähdin kottia kohti

Vastaus:

Tarinassasi ei ihan mahdottomasti ollut pituutta ja siinä oli muutamia kirjoitusvirheitä. Voisit kuvailla tarinassasi enemmän, esimerkiksi kertoa siitä, mitä lenkillä tapahtui ja miten Nipsu käyttäytyi ja käyttää adjektiiveja sekä kuvailevia verbejä. Lisäksi vuorosanat tulevat uudelle riville, eli ennen kuin laitat lainausmerkit, painat enteriä ja sitten vasta kirjoitat vuorosanan. Pistettä ennen ei tule välilyöntiä, mutta sen jälkeen tulee, mikä kyllä oli joissain kohdissa sinulla ihan oikein. Pisteen jälkeen tulee aina suuri alkukirjain, ja nimeni kirjoitetaan isolla ihan keskellä lausettakin ;3 Suosittelen myös tarkistamaan tarinan vaikka parikin kertaa ennen kuin lähetät sen, jotta voisit tarvittaessa korjata kirjoitusvirheet!

Saat tarinastasi tällä kertaa 9v€.

- Dee

Nimi: Zema

08.08.2017 09:00
Luku 5 ✖ Pelon herättäjä

Leiri oli ja meni, mutta hauskaa oli kyllä ollut. Sen jälkeen minulla riitti tekemistä ja kennelillä en ollut ehtinyt hetkeen pyörähtämään, vaikka se olisi varmasti tehnyt hyvää sen kaiken hälinän keskellä. Nyt siihen oli onneksi taas aikaa. Kennelin piha oli hiljainen ja se vaikutti jopa autiolta, kun astuin varovasti portista sisään. Vain portin hiljainen narina rikkoi hiljaisuutta. Ikkunassakaan ei näkynyt yhtäkään innokkasta karvakuonoa. Astelin varovasti terassille. Minua alkoi melkein pelottaa, kun vielä siinäkään vaiheessa en kuullut haukahdustakaan.
“Mulla on varmaa vaa huono kuulo”, yritin lohduttaa itseäni hiljaiseen ääneen.
Koputin varovasti oveen. Edelleenkään ei kuulunut mitään. Painoin varovasti metallista ovenkahvaa ja kokeilin, oliko ovi lukossa. Valkoinen puuovi avautui hitaasti. Olin jo valmistautunut kimppuuni hyökkäävään innokkaaseen koiralaumaan, mutta sitä ei tullut.
“Mitä täällä on tapahtunut?” kysyin hiljaisesti, kun seisoin yksin eteisessä.

Onneksi minun ei tarvinnut kauaa antaa hullujen ideoiden pomppia päähäni, kun huomasin Deen saapuvan. Naisen kannoilla paikalle saapui myös muutama bordercollie. Kaksi suloista pentua ja yksi nuorelta vaikuttava paimen katseli minua kiinnostuneena. En tiennyt yhtäkään nimeltä, mutta olin niistä varmaan kyllä ainakin yhden joskus jossain nähnyt.
“Hei Zema, kiva nähdä sinua taas täällä”, nainen tervehti iloisesti.
Minua hävetti vähän, koska tiesin kyllä itsekin varsin hyvin, että viime vierailustani oli jo aikaa. Enhän minä ollut käynyt kennelillä kertaakaan leirin jälkeen. Vastasin tervehdykseen vain pienellä hymyllä, minkä jälkeen siirsin katseeni paimeniin.
“Ketäs nuo ovat?” kysyin varovasti nyökäten pienesti Deen jaloissa istuvan kolmikon suuntaan.
“Mottled on Halla, mustavalkea Bitti ja lehmänkirjava Cady”, nainen selitti minulle ystävällisesti.
Kiinnittäessäni koiriin tarkemmin huomiota ainakin Halla näytti kyllä vähän tutulta. Narttu oli mielestä todella suloinen puoliksi pilkkujen peitossa olevan naamansa kanssa. Pillkullinen neito tuli haistelemaan minua tarkemmin ja silitin sitä samalla varovasti. Eivät myöskään vähän nuoremmilta näyttävät Bitti ja Cady kyllä söpöydellään paljoa hävinneet. Samassa paikalle ilmestyi lisää koiria, mutta ymmärsin kyllä, että läheskään kaikki eivät olleet kennelillä.
“Täältähän puuttuu selvästi koiria”, sanoin vähän hämmentyneenä, kun katsoin paikalle tulleita koiria.
“Emilia, Smiler ja Mirror lähtivät pienen lauman kanssa pellolle ja muut ovat jostain syystä yllättävän rauhallisilta”, Dee selitti minulle.
Nyökkäsin näyttääkseni, että olin ymmärtänyt. Muutama muukin hoitaja oli siis löytänyt tiensä leirin jälkeen kennelille. Aura oli kuulemma luopunut hoitajan paikastaan leirin jälkeen. Minua vähän harmitti Ratkin puolesta, kska kyllähän se villi kaveri antaitsi oma hoitajan kuten myös kaikki muutkin kennelin koirat. Päätin Ankan huomattuani lähteä sen kanssa lenkille. Mainitsin aikeistani Deelle ja hän heitti vierestään olevasta naulakosta minulle lainaksi pannan ja hihnan. Kutsuin rauhallisen bordercollien luokseni ja pujotin vähän kuluneen lainapannan tämän päähän.

Piha Ankka kulki rauhallisesti lähettyville tutkien kiinnostuneena ympäristöään. Portilla kiinnitin nartun hihnaan, vaikka ei se kyllä mihinkään olisi lähtenyt. Kävelin rauhallsesti hiekkaitien reunaa pitkin ja paimen kulki rauhallisesti vierellä eikä siinä matkatessaan edes juuri turhia pysähdellyt. Äkkiä kuulin koiran hakuntaa. Säpäsähdin vähän kovaa ääntä. Pystyin olla lähes varma, että haukkuja ei ollut Ankka. Pian havaitsin edessämme meitä kohti juoksevan lähes kokonaan mustan kookkaan koiran. Minulla ei mennyt puolta sekuntia pidempää tunnistaa koiran rotua. Voisin myöntää edelleen pelkäävä saksanpaimenkoiria, mutta vain, jos koin tilanteen uhkaavaksi itselleni. Pelottavat muitot kyseisen rodun edustajista palasivat krkkaina mieleeni. Kyllähän kennelillä oli sakemanneja mutta en koskaan ollut kummemmin joutunut tekemisiin niiden kanssa, joten pelkoni ei ollut tuottanut ongelmia. Jähmetyin paikoilleni. Yritin saada katseellani kiinni toista ihmistä, mutta en löytänyt sellaista. Vierelläni oleva Ankka alkoi murista hiljaa varoittavasti tulijalle.
“Rocky”, kuulin onnekseni pienen hetken päästä huudon.
Näin metsäpolulta tulevan vaaleahiuksisen tytön, joka tuli juoksujalkaa koiran luokse. Minun onnekseni tyttö sai koiransa kiinni ennen kuin se ehti luokseni. Hän kiinnitti mustan koiransa hihnaan, minkä jälkeen katsoi tutkivasti minua ja Ankkaa. Tyttö esitteli itsensä Aavaksi ja kertoi koiransa nuoreksi Rocky-saksanpaimenkoiraksi. Tyttö pahoitteli koiran käytöstä ja kertoi sen olevan vasta vähän vajaan vuoden vanha. Katsoin nuorta paimenkoiraa epäillen.
“Kukas sinä olet? Entä koira?” Aava kyseli kiinnostuneena.
“Olen Zema ja tämä on Ankka. Se on mun hoitokoira läheisestä kennelistä”, selitin vähän ujosti.
Huomasin, miten nartun nimi huvitti vähän tyttöä. Olihan se ehkä vähän erikoinen nimi koiralle, mutta minä pidin siitä.
“Tahtoisitko nähä joskus tarkotuksel?” tyttö kysyi ystävällisesti, “voitais käydä vaikka yhes lenkil tai treenaamas jotai.”
Aava oli kyllä mukava, mutta Rockyyn suhtauduin epäillen. En välttämättä pystyisi keskittymään tekemään Ankan yhtään mitään, jos Rocky olidi lähettyvillä, mutta ainahan kaikkea voisi yrittää. Päädyin kuitenkin antamaan tytölle puhelinnumeroni, jotta meidän olisi helppo sopia tapaamista. Sen jälkeen jatkoimmekin matkaa eri suuntiin.

Kävin kävelemässä Ankan kanssa vain pienen lenkin, koska en tahtonut joutua kohtaamaan samalla lenkillä uudelleen yhtä ahdistavaa tilannetta. Toisaalta siheen olisi kyllä hyvin pieni mahdollisuus. Nopean lenkin jälkeen palasimme kennelin pihalle, jossa heittelin nartulle hetken sieltä löytämääni vähän rikkinästä palloa.
“Pitäisi varmaan ostaa sulle jotain omaakin”, naurahdin, kun pallo halkesi Ankan tiputtaessa sen suustaan.
Nappaan rikkinäiset pallonpuolikkaat maasta käteeni ja lähdin viemään sitä roskakoriin. Narttu kulki vierelläni ihmetellen, mihin oikein vein sen lelua. Avasin suuren roskasäiliön luukun ja tiputin rikkinäisen lelun sinne.
“Sori, mut ei sillä enää tehnyt mitään”, sanoin paimenelle ja rapsutin sitä.

Sisällä kuului iloista hoitajien naurua ja ovella oli taas tuttuun tapaan vastassa innoikkaita koiria. Pellolla koirien kanssa olleet hoitajat olivat selvästikin palanneet. Potkaisin kengät nopeasti pois jaloistani ja lähdin etsimään Deetä. Löysin hänet olohuoneesta hoitajien seurasta. Kun minut huomaattiin, Emilia pyysi minua heidän seurakseen.
“Mulla ois asiaa Deelle”, sanoin vainvarovasti reagoimatta mitenkään Emilian sanoihin.
Tahdoin kertoa hänelle lenkin tapahtumista, koska uskoin sen ainakin jonkin aikaa vaikuttavan suhtautumiseeni saksanpaimenkoiriin, vaikka ne eivät uhkaisikaan. Pyysin naisen toisen huoneeseen, koska muut olisivat pitäneet minua varmaan ihan outona. Kuka koiria hoitava ihminen, nyt muka pelkäisi koiria? Toisaalta minullakin pelko kohdistui vain yhden rodun edustajiin. Minua pelotti, että Deekin pitäisi minua nyt ihan omituisena. Hän tuntui kuitenkin ymmärtävän asian hyvin ja sanoi mielellään auttavansa minua pääsemään eroon pelostani.

Vastaus:

Voi Ankkaa, alkoi heti puolustaa sua :'( Kiva että tulitte kuitenkin Aavan kanssa toimeen, vaikka Rocky vähän epäilyttikin. Autan tosiaan varsin mielelläni sinua pääsemään eroon pelostasi sakemanneja kohtaan, nekin osaavat olla mukavia koiria :D Tarinastasi saat 28v€.

- Dee

©2018 Joystorm - suntuubi.com