Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitokirja

Hoitokirja on tarkoitettu hoitajien tarinoille heidän ja heidän hoitokoiriensa päivistä. Mitä laadukkaamman, virheettömämmän ja pidemmän tarinan kirjoitat, sitä enemmän rahaa saat! Sinulla saa olla kerralla korkeintaan kaksi tarkistamatonta tarinaa, ettei urakkani kasva liian suureksi. Mainitse tarinan alussa, jos se on kurssitarina ja sen lopussa, jos käytit jotain ruokaa tai nameja. Tarinan loppuun annan hiukan palautetta ja korjaan, jos löydän joitakin kielioppi- tai kirjoitusvirheitä. Ethän pahastu palautteesta? :) Pyrin antamaan niin hyvää kuin rakentavaakin palautetta.

 << <  3  4  5  6  7  8  9 [ Kirjoita ]

Nimi: Mirror

23.02.2017 01:07
Luku 2

Tänäkin aamuna heräsin aikaisin, vaikka ei olisi todellakaan tarvinnut, olihan hiihtoloma. Tahdoin kuitenkin kiiruhtaa kennelille ja olla erityisen skarppina Siinan hoidon kanssa. Huomenna nimittäin alkaisi talvileiri jonne halusin palavasti päästä, se vain oli ollut niin kallis että seuraavan kuukauden ajan kaikki viikkorahani menisivät leirille pääsyn kustantamiseen. Aioin sitä varten harjoitella Siinan kanssa ahkerasti käskyjen noudattamista. Hoitokoirani teki kyllä kaikkensa miellyttääkseen ihmisiä, mutta järjellään se ei valitettavasti paljoakaan loistanut. Ainakaan Deen kertoman mukaan, ja luultavasti kennelin omistaja tiesi mistä puhui. Vaikka olin tuntenut Siinan vasta yhden päivän, olin jo vakuuttunut sen kiltteydestä ja hupsuudesta, uteliaisuudesta, ja ihmisrakkaudesta. Siina oli ihanin koira jonka tunsin, eihän sillä älykkyydellä nyt loppujen lopuksi oikeastaan mitään merkitystä ollut, kunhan vain jaksaa tehdä paljon toistoja eikä heti hermostu. Minä en yleensä hermostu heti, motivaatio saattaa kyllä mennä mutta silloin jatkan kuitenkin. Yleensä vain alan nauramaan, pitäisi varmaan yrittää kehittää omaa keskittymiskykyäni myös, niin saisin monet asiat hoidettua paljon paremmin.

Kävelin rivakasti tietä pitkin lumen narskuessa kenkieni alla. Vedin liilan takin hupun päähäni, kun tuulenpuuska veti niskaani ryöpsähdyksen lunta yllä olevasta koivusta. Värisin kun kylmä lumi suli ja valui selkääni pitkin. Onneksi minulla oli lämpimästi päällä, niin vilu menisi nopsaan ohitse.
Yhtäkkiä kuulin kulman takaa ähkäisyn, ja riensin katsomaan mitä oli tapahtunut. Tummahiuksinen tyttö oli liukastunut jäisellä kadulla, ja kiirehdin auttamaan häntä ylös.
"Voi, eihän sinua sattunut?" kysyin huolissani, ja tyttö pudisti päätään.
"Kiitos kuitenkin huolehtimisesta... Minun nimeni on Zema. Kuka sinä olet?" tyttö kysyi ja pudisteli lunta housuistaan.
"Olen Mirror, hauska tavata! Sinun nimesi kuulostaa jotenkin tutulta..." mietiskelin hetken ja sain sitten ajatuksesta kiinni.
"Oletko kenties hoitajana tuolla Joystormissa? Muistelisin nähneeni nimesi yhden varustekaapin ovessa", kysyin innoissani. Tyttö punastui kevyesti ja nyökkäsi.
"Kuka sinun hoidokkisi on? En ole nähnyt sinua aikaisemmin, tai kiinnittänyt juurikaan huomiota kaappiisi", Zema kysyi ja räpytteli pari kertaa silmiään, ja hieraisi sitten toista.
"Minä hoidan Siinaa... Mikä sinulle nyt tuli?" Vastasin ja kysyin hämmentyneenä.
"Silmään... Meni jotain", tummahiuksinen tyttö mutisi ja räpytteli taas silmiään.
"Nyt se lähti. Ai, sinä olet se Siinan uusi hoitaja. Sinulla taitaa olla samanlainen koiramaku kuin minulla, Watti on saman rotuinen. Ajattelin ottaa Siinan toiseksi hoidokiksi, mutta kuulin että joku oli jo ehtinyt varata sen. Nyt olen ajatellut että voisin alkaa hoitamaan Savua", Zema kertoi, ja lisäsi sitten hiukan aremmin.
"Oletko muuten tulossa sinne huomenna alkavalle talvileirille?"
Nyökkäsin innoissani, ja vedin hupun alas nyt kun tuuli oli vähän rauhoittunut. Lähdimme kävelemään kohti kenneliä, ja aloin puhumaan:
"Siitä talvileiristä tulee mahtava! En ole ikinä ennen ollut koiraleirillä, en malta odottaa! Ja meillä tosiaan on samanlainen koiramaku, pakko myöntää että minäkin haikailen hiukan Savun perään." Naurahdin itsekseni ja jatkoin sitten taas puhumista:
"Toisaalta en kyllä ajatellut ainakaan vielä ottaa toista hoitokoiraa, yksi riittää vallan mainiosti. Ja tämähän on vasta toinen päiväni hoitajana, eihän minun tuollaisia pidä miettiä!"

Avasin kennelin portin ja pidin sitä auki kunnes olimme molemmat Zeman kanssa pihalla. Koirat juoksivat haukkuen meitä vastaan, Siina ja Watti etunenässä, Sukan ja Nadjan jolkottaessa hiukan muita jäljessä. Savu ja Valssi ulvahtelivat innoissaan, ja Taco istuskeli vähän sivummalla katselemassa meitä lempeästi.
"Siina!""Watti" kiljahdimme melkein yhteen ääneen hoitokoiriemme nimet. Watti loikkasi Zemaa vasten ja tyttö rapsutti hurjasti koiran kylkiä ja vatsaa. Minä laskeuduin kyykkyyn ja Siina tuli nuolemaan kasvojani. Karhea kieli kutitti, ja minulta pääsi pieni naurunpyrskähdys jonka seurauksena nuolaisin vahingossa koiran kuonoa.
"Hyi! Siina, pitäisit parempaa huolta nenästäsi, se maistuu ihan kamalalle!" nauroin ja kaaduin istualleni maahan. Siina haukahti ja nuolaisi omaa kirsuaan. Sitten koira nuolaisi minun nenääni, ja haukahti taas.
"Ollaanko nyt tasoissa vai?" kikatin koiralle ja se nosti tassunsa olkapäälleni.
"Minä nuolaisin sinun nenääsi niin sitten sinä päätit tasoittaa tekemällä saman minulle", naurahdin ja nostin omat käteni koiran tassuja vasten. Zema leikki vielä Watin kanssa jotakin läpsyn kaltaista, ja nousi seisomaan sitten kun minäkin.
"Käydäänkö yhdessä lenkillä?" ehdotin Zemalle. Tyttö nyökkäsi hymyillen, ja menimme hakemaan kaapeistamme hihnat ja pannat.
"Hei, meillähän on samanlaiset talutusvälineetkin! Ainoa vaan että ne ovat eri väriset, mutta silti", huomasin kiinnittäessäni vaaleansinistä kangaspantaa soljella Siinan kaulan ympärille. Watilla oli jo panta yllänsä, se oli samanlainen kangaspanta, mutta vain vaaleanvihreä.
"Niimpä muuten onkin! Minähän sanoin että meillä on samanlainen maku koira-asioissa", Zema nauroi ja otti hihnan käteensä.
"Mistä mennään?"

Päädyimme lenkittämään koiramme metsäreittiä. Läheisessä metsikössä oli valmiina polku joka kiersi noin kilometrin lenkin. Otin mukaani kaksi vesipulloa, ja Zemalla oli kuppi koirille varmuuden vuoksi. Vaikka kävelimme rivakkaa tahtia, Siina ja Watti kävelivät vielä nopeammin. Tuntui kuin koko matka olisi pelkkää kiskomista, kun toinen koirista vaelteli nenä kiinni maassa jahdaten olemattomia hajujälkiä, ja toinen haukkui ja räksytti puissa kiipeileviä näkymättömiä oravia. Jo kymmenen minuutin jälkeen talvivaatteissa kävelystä alkoi nousta hiki pintaan, ja aloimme Zeman kanssa hörppimään vesipulloista vettä melko ahkerasti. Pian näimme kauniin valkoisen sillan jonka lähellä oli pieni punainen mökkirakennus. Jo pidempään kennelillä oleskellut Zema esitteli tämän Ilotaloksi, ja toisen vähän kauempana olevan samanlaisen rakennuksen Onnelaksi.
"Näissä mökeissä me olemme sillä leirillä yötä. Tuolla vähän matkan päässä on leirikolo, mennäänkö katsomaan sinne?" Zema ehdotti ja nyökkäsin kiinnostuneena.
"Mennään vaan, kiva tietää vähän paikkoja ettei sitten ihan eksy leirillä!" kikatin ja Zema naurahti myös.
"Et sinä varmastikaan eksy täällä, katso nyt, tuolla leirikolo jo näkyy", tyttö nauroi ja osoitti puiden takaa pilkistävää kauniinharmaata puutaloa.
"En olisi niin varma, minun suuntavaistollani ei kyllä löydä edes ympyrän muotoisella tiellä perille!" nauroin taas. Zemakin alkoi nauraa, ja Watti haukkua.
"Mitä nyt, pikku HattiWattiseni? Mikäs sinulla on hätänä?" Zema kumartui hoitokoiransa viereen.
"Mille sinä haukut?"
Siinakin alkoi haukkua ja kiskoa samaan suuntaan kuin Watti, ja yritin pitää hihnasta kiinni niin että koira ei pääsisi edemmäs.
"Mikäs niille nyt tuli?" kysyin hämmentyneenä, ja Zema kohautti olkiaan.
"Varmaan joku orava tai joku. Mennään", mustahiuksinen tyttö kiskoi Watin pois haukkumasta, ja Siina hiljeni tämän myötä. Minusta alkoi jostain syystä tuntua, ettei naaraskoira ollut edes tiennyt mille haukkui, kunhan teki Watin perässä.

Zema esitteli minulle vielä keirikoloa lähempää, ja näytti järven rannan.
"Leiriä varten sinne tehdään varmaankin avanto", tyttö arveli, ja minä nyökkäsin. Tuntui järkevältä ajatukselta, että kun oli saunakin, niin pääsisi myös uimaan. En kyllä ollut varma että menisinkö avantoon. Kyllä varmaan ainakin pikaisesti kävisin, mutta menisinkö kokonaan ja kuinka kauaksi aikaa, sitä en tiedä.

Palasimme kennelin pihalle lammasaitauksien ohi. Karma ja Neppis olivat juuri harjoittelemassa paimennusta Deen ja jonkun muun tytön kanssa, joten emme häirinneet heitä. Bessie ja Lippa tulivat heti tervehtimään Siinaa ja Wattia, ja aikoivat jo aloittaa paininkin. Kävimme kuitenkin ensin ottamassa koirilta kaulapannat pois, ja päästimme ne sitten vasta vapaiksi. Watti loikki haukkuen ympäriinsä, ja Siina kiehnäsi Bessien kanssa maassa. Jätimme koirat ulos, ja menimme sisälle jutustelemaan hetkeksi. Tiskipöydällä oli kannullinen jotakin punaista mehua, ja kaadoin sitä mukiin. Zema oli sanonut ettei hänellä ollut jano, joten join vain nopeasti mukin tyhjäksi. Sitten kävin hakemassa ruokakulhon lainaan, ja täytin sen nautanappuloilla. Otin vielä Siinan kulhon lisäksi Bessien, Lipan, Delian, Frodon ja Savun kulhot, kun huomasin pöydällä Deen jättämän lapun.

"Mirror ja Zema, kun tulette lenkiltä, voisitteko ruokkia kaikki koirat lukuunottamatta Karmaa ja Neppistä. Menin auttamaan Sailukkia paimennusharjoituksissa.
Terv. Dee", luki kirjeessä. Näytin lappua Zemalle, ja hän otti Sukan, Watin, Tacon, Valssin, Varjon ja Nadjan kulhot esiin. Tyttö täytti kulhot nopeasti, ja menimme viemään astiat ulos. Kaikki koirat juoksivat innokkaasti paikalle, ja jouduimme vähän väliä hätistelemään niitä pois toistensa kupeilta. Erityisesti Varjo yritti kovasti mennä syömään Sukan ja Frodon ruokia, eikä hädin tuskin koskenutkaan omiin sapuskoihinsa. Kun kaikki olivat lopulta saaneet nappulansa syötyä, veimme kulhot takaisin sisälle ja pudotimme tiskialtaaseen. Ne voisi tiskata sitten myöhemmin.

Ulos mennessäni aikomuksenani oli lähteä kysymään Deeltä shampoota ja hoitoainetta lainaksi, että saisin Siinan puhtaaksi ennen leiriä. Frodo kuitenkin istui oven edessä odottavan näköisesti punainen vinkupallo suussaan. Kun tulin lähemmäs, koira pudotti pallon ja haukahti vaativasti.
"Ai sinä haluat että heitän palloa?" hymyilin koiralle. Yritin ottaa palloa maasta, mutta Frodo nappasikin sen takaisin suuhunsa ja nousi ylös häntä heiluen. Naurahdin, ja astuin askelen lähemmäs Frodoa, jolloin koira vain hyppäsi kauemmas.
"Ai tahdot sinä leikkiä hippasta vai?" Mutisin itseksini iloisena. Koirien kanssa leikkimistä ei voittanut mikään!

Kun olin aikani jahdannut pallo suussa juoksentelevaa Frodoa, olin jo aivan puhki ja istahdin vain kuistille. Puuskutin hengästyneenä, jolloin Taco-niminen corgi istahti viereeni rapsutettavaksi. Tacon häntä heilui hiljaa kun silitin sitä selästä ja katselin kuinka pihalla hiljalleen rauhoituttiin. Siina makasi pienen lumikinoksen päällä ja heilutteli yhtä jalkaansa, se oli varmaankin väsynyt Bessien ja Lipan kanssa riehumisesta. Watin haukunta kuului jostain lammaslaitumien viereltä, ja Zema istuskeli siellä aidan päällä katselemassa paimennusta. Sukka makoili raukean näköisenä selällään Valssin hännän päällä talon nurkalla, ja Varjo käveli hitaasti ympäriinsä kuin etsien jotakin. Kaikki koirat näyttivät ruoan jälkeen väsyneiltä, ja makoilivat vain jossain. Taco laskeutui vieressäni makuulle, ja ummisti silmänsä.
"Ehkä en kuitenkaan pese sinua tänään Siina", mutisin ja katselin hoitokoiraani. Siina makasi edelleen lumikasassa, nyt se vain kääntyi kyljelleen ja laski päänsäkin alas. Se taisi nukahtaa.
"Hyviä unia Siina. Hyviä unia Taco ja Sukka ja kaikki muut. Hyviä unia", kuiskasin. Minuakin väsytti kamalasti, joten vilkutin Zemalle joka katseli juuri minuun päin, ja lähdin sitten kotiin päin. Kadulla liukastuin jäiseen kohtaan, jossa Zemakin oli aamulla liukastunut, hymähdin itsekseni hassulle sattumalla, ja jatkoin matkaani. Kotiin päästyäni söin nopeasti päiväruoan, äidin tekemää kasvissosekeittoa, ja menin sen jälkeen suoraan päiväunille ulkovaatteet päällä. Mitäköhän äitikin ajatteli minun tehneen?

//ja tasan 1500 sanaa pitkä tarina :D aika pitkä, eikö? Aika paljon Zema esiintyi tässä, ja muita koiria kuin Siina :3 toivottavasti tykkäätte!

Vastaus:

Woww tässä oli pitkä tarina, kivaa että Zema pääsi mukaan! Minusta oli myös hienoa, että käytit tässä uutta kennelin ympäristöä, olet selvästi lukenut esittelyn huolella läpi. En löytänyt mitään sen kummempia virheitä, paitsi jossain kohti oli piste kysymysmerkin sijaan. Lisäksi minusta tarinan viimeinen kappale eteni hiukan turhankin vauhdikkaasti - mutta minulla itsellänikin on tapana loppua kohden kiirehtiä, joten en voi toisaalta sakottaakaan, lisäksi se on makukysymys kuinka nopeasti voi edetä xD Annan 43v€!

- Dee

Nimi: Zema

22.02.2017 19:49
Luku 7 Kilpailuhenkeä, kurssitarina

Olimme viimeistä kertaa l-tason kurssilla. Tällä kertaa jännitys johtui lähinnä vain siitä, kun tiesin menemme lähinnä vain lyhyitä ratoja. Ajatustuskin edes lyhyestä radasta pelotti, mutta ehkä me jotenkin selviäisimme. Olimme kuitenkin menneet aikaisemmilla kerroilla muutaman esteen sarjoja. Alkuun teimme aika nopealla vauhdilla kahta estettä ja putkea. Tai siis ehkä meidän tapauksessamme liialla vauhdilla, kun minun jalat eikä myöskään Watin tassut tuntuneet aina pysyvän ihan mukana. Se ei kuitenkaan haitannut paljoa menoamme, kun pysyimme kuitenkin pystyssä eikä se ollut tullut uutena asiana kenellekään. Olimmehan kuitenkin saaneet kurssilla tavallaan vauhtiparin maineen. Viimeisimmillä kerroilla aloin saada uroksen ymmärtämään jotain oikean vauhdin päälle, joten alkoivat hommatkin sujua vähän paremmin. Ei ollut niin kova työ pitää Wattia hallittavissa. Toivoin ehkä vähän, että spanieli ymmärtäisi pitää vastaavanlaista vauhtia, kunnes toimisimme paremmin yhdessä myös radalla.

Ensimmäistä rataa kootessamme sain luotua päähäni paljon kuvia siitä, että mistään ei tulisi yhtään mitään. Pelkoni olivat ainakin alkuun turhia, kun pääsimme edes kahdesta ensimmäisestä esteestä ilman ongelmia. Esteiden jälkeen olevalle putkelle lähes suorakulma tuotti alkuun vähän ongelmaa, vaikka sainkin Watin aika onnistuneesti putkeen. Tuli siitä taas aika kilpajuoksu, että edes ehdin ohjata uroksen viimeiselle esteelle.
“Eihän se nyt niin pahalta näyttänyt kuin olit epäillyt”, Julia sanoi, kun palasimme kentän laidalle.
Hän yritti olla rohkaiseva, kun ei halunnut myöntää sitä kuinka kauheaa se oli oikeasti ollut. Tai niin olin ainakin uskonut, kunnes näin ettei kahdelta muualta koirakoltakaan mitään ihan siistiä menoa nähty. Menimme samalla radalla toisen kierroksen. Olisin kyllä mielelläni sanonut, että tseppasimme toiselle kierrokselle. Niin en kuitenkaan voinut sanoa, kun esteet mentiin rymisten ja molempien ajatukset hyppivät jossain ihan muualla. Eihän Watille voinut olla vihainen, koska minun oli pakko myöntää, etten itsekään ollut keskittynyt niin hyvin kuin olisin voinut. Saimme tehdä uroksen kanssa yhden ylimääräisen kerran toiveestani, kun muut menivät sen vain kahdesti. Tahdoin saada siitä viimeiseksi vähän paremman suorituksen, jonka myös saimme.

Lisäsimme viimeisen esteen perään vain renkaan, joten ihan helppona homman vielä pidimme. Tällä kertaa emme aloittaneet Watin kanssa, joten treenailin uroksen kanssa vähän odottamista ja rauhoittumista, kun odotimme omaa vuoroamme päästä radalle. Ne, jos jotkun olivat asiassa, joissa olimme edenneet tämän kurssin aikana. Vaikka ne eivät nyt suuresti agilityyn liity, niitä on ollut helppo harjoitella, kun seurasimme muiden suorituksia. Tosin kyllä meidän meno oli radallakin varmasti edes vähän parantunut.
“Zema, teidän vuoro”, kuulin äkkiä Jonnan sanovan.
Säpsähdin ajatuksistani kuullessani nimeni, mutta lähdimme samantien radalle. Asetin Watin lähtöpaikalle, kun itse menin valmiiksi ensimmäisen esteen lähettyville. Nähdessäni kuinka vauhdilla uros lähti liikkeelle aloin epäillä, että siitä radasta ei tulisi mitään. Yritin kuitenkin uskoa, että ihan hyvin se menisi. Ohjaukseni olivat kyllä aika hutiloivia, mutta spanieli vain tykitti radan ja näytti, että kyllä se osaa. En minä kyllä muuta voinut kuin napata kentän laidalta lelun ja pistää sillä kunnon bileet pystyyn, kun olimme onnistuneet niin hyvin. Sillä välin Julia ja Jonna menivät koiriensa kanssa radan toisen kerran. Heidän jälkeensä lähdimme Watin kanssa radalle toisen kerran. Vaikka uros varasti lähdössä, pääsimme melkein puhtaasti pois radalta. Spanieli kaatoi heti ensimmäisen esteen vauhdillaan, mutta muutenhan se meni lähes täydellisesti. Ainahan vähintäänkin minulla olisi varaa kehittyä ohjaajana tai ainakin vielä.

“Seuraavaksi kurssin päätteeksi pääsette kilpailemaan leikkimielisesti toisianne vastaan”, Dee kertoili.
Jätimme koirat odottamaan kentän laidalle, kun kokosimme kilpailuradan Deen ohjeiden mukaisesti. Se vaikutti aika haastavalta, vaikka en tarkkaan tiennytkään, että missä järjestyksessä esteet oli mentävä. Helpolta rata ei kuitenkaan vaikuttanut. Lopuksi laitoimme radalle numerot näyttämään kulkureitin ja Dee näytti radan Karman kanssa. Ei se nyt ihan helpolta näyttänyt, vaikka kyllä siitä varmaan selviää. Arvoimme vielä järjestyksen, jossa radan suorittaisimme. Lopputuloksena Jonna ja Vilu saivat mennä ensin, minä ja Watti toisina, joten Julia ja Kipinä siis viimeisinä. Dee otti suorituksista aikaa ja virheitäkin vähän katsottiin. En voinut kuin ihailla heidän menoaan, vaikka kyllä siellä oli hutilointiakin havaittavissa. Minun ja spanielin vuoron tullessa minua oikeasti jännitti, vaikka tiesinkin kyseessä olevan vain leikkimieliset kilpailut. Watti tuntui kuitenkin ymmärtävän, että nyt ei ehkä kannattaisi pelleillä. Uroksesta kyllä huomasi, että se oikeasti yritti parhaansa. Eikä kyllä mitään selkeitä tai suuria virheitä meille edes tullut. Olin kyllä ylpeä suorisuksestamme. Julialla ja Kipinälläkin näytti menevän rata ihan hyvin.

Kaikkien suorituksien jälkeen kokoonnuimme kentän laidalle Deen luokse.
“Kehityitte kaikki paljon tämän kurssin aikana ja sen varmasti äsken huomasimmekin”, hän aloitti.
“Kuten lupasin pienen kilpailumme voittaja saa pienen palkinnon ja se on pieni luu”, Dee jatkoi ja veti taskustaan pienen luun.
Watti näytti kauhean innostuneelta, kun näki luun. Koitin rsuhoittaa urosta, koska en voinut olla varma voitostamme enkä edes uskonut meidän voineen edes voittaa.
“Mutta niin kuka voitti?” Jukia kysyi malttamottamana.
Kaikki muut naurahtivat vähän hänen malttamattomuudelleen, mutta Juliaa asia ei kyllä naurattanut tippaakaan.
“Te kaikki suoriuduitte kyllä radasta hyvin, mutta voittajaksi päätyivät Zema ja Watti”, Dee julisti ja yritti olla juhlallinen.
Watti alkoi hyppiä innoissaan, kun menimme hakemaan luuta. Uros melkein repäisi luun heti kädestäni. Annoin sen sille kuitenkin vasta, kun olimme palanneet muiden luo. Sen jälkeen Dee vielä kertoili miten olimme edistyneet ja mitkä olivat olleet tyypillisiä virheitämme. Minulle jäi kyllä todella hyvä tunne kurssista, joten ei varmaankaan tule jäämään viimeiseksi kurssikseni.

Vastaus:

Jjee, viimeinen kurssitarina tän kurssin osalta! :D Tää oli oikein mukava kurssitarina, ehkä mun suosikki niistä (en tiiä miks xD) Hienoa, että sinä ja Watti kehityitte molemmat, ehkä teidät näkee joskus myös agilityn II-luokan kurssilla? ;3 Onnittelut myös voitosta! Annan 40v€ ja laitan sulle Agility I -kurssin suoritetuks :3

- Dee

Nimi: Emilia~

21.02.2017 17:48
4. Paikalla makaaminen ja seuraaminen, kurssitarina

Saavuimme Nadjan kanssa toko kurssille. Menimme istumaan riviin. Vieressämme, oikealla puolella oli saksanpaimenkoira omistajineen ja vasemmalla puolella, bordercollien näköinen koira omistajineen. Hetken kuluttua ohjaajamme saapui. Esitelimme itsemme ja koiramme toisillemme.

''Tänään harjoittelemme paikallaan makaamista maassa sekä seuraamista'', kurssin ohjaaja sanoi.
''Asettakaa koiranne noin kolmen metrin välein makaamaan maahan'', ohjaaja komensi meitä ja teimme työtä käskettyä. Sivuillamme olevat omistajat siirtyvät koirineen noin kolmen metrin päähän minusta ja Nadjasta. Meidän ei tarvinnut siis liikkua mihinkään.
''Nadja, istu'', sanoin koiralleni ja Nadja istui.
''Hieno tyttö, nyt maahan'', sanoin ja Nadja meni maahan makaamaan.
''Paikka'', sanoin vielä Nadjalla ja tämä pysyi maassa, häntä heiluen.

''Nyt te koirienne ohjaajat, poistutte koirienne luota noin kahdenkymmenen metrin päähän ja menette takaisin koiranne luokse'', kurssi ohjaajamme sanoi ja lähdin siirtymään kurssin ohjaajan näyttämään paikkaan, mutta en päässyt kuin puoleenväliin matkaan, niin Nadja jo ryntäsi luokseni häntä heiluen. Vein Nadjan takaisin lähtö paikkaan ja käskin tämän taas maahan ja olemaan paikallaan. Lähdin taas kurssi ohjaajan näyttämää paikkaa kohti, mutta Nadja toisti saman, tällä kertaa pääsen melkein perille asti. Vein siis taas Nadjan takaisin lähtöpisteeseen ja aloitin alusta. Tällä kertaa Nadja pysyi paikallaan. Kävelin noin kahdenkymmenen metrin päähän Nadjasta ja takaisin. Toistimme tehtävän monta kertaa ja Nadja osasi hienosti olla paikallaan. Aina kun pääsimme kauas koirasta ja takaisin, piti koira käskeä perusasentoon ja aloittaa alusta.
''Hienoa, kaikki oppivat ainakin suurinpiirtein, miten tämä homma menee!'' kurssi ohjaaja sanoi kovaan äänen ja odotimme hänen seuraavia sanojaan innolla.

''Nyt me harjoittelemme seuraamista'', hän jatkoi.
*Kauhean nopea tahti kyllä, toivottavasti Nadja selviää näistä kaikista*, mietin mielessäni.
''Teidän pitää siis saada koiranne seuraamaan teitä vasemmalla puolella, noin kämmenleveyden päässä itsestänne, kun liikutte eri suuntiin kävelyssä sekä juoksussa. Seuraamiseen sisältyy siis myös käännöksiä. Ja kun te pysähdytte, koiran tulee pysähtyä istumaan teidän viereenne perusasentoon'', kurssi ohjaaja kertoi meille.
Laitoin siis vasemman käteni hieman sivuun ja kutsuin Nadjaa nimellä ensin perääni. Nadja seurasi hienosti, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi vaihdella puolia. Milloin se oli vasemmalla ja milloin oikealla puolella. Skarppasin taas itseni ja Nadjan ja kutsuin Nadjaa perääni.
''Nadja, seuraa'', sanoin tälle ja Nadja seurasi vasemmalla sivulla. Kääntyilimme ja kiertelimme. *Nadja on todella fiksu koira*, mietin mielessäni harjoitusten aikana. Muista koirista Nadja ei ollut ollenkaan kiinnostunut, se keskittyi vain minuun. Menimme kurssikentän päästä päähän, tehden välillä käännöksiä. Muutkin koirat menivät hienosti, mitä nyt sivusilmällä ehti nähdä. Jatkoimme harjoitusta melko kauan. Pysähdyin ja käskin Nadjan istumaan viereeni. Lähdimme uudestaan liikkeelle, Nadja reippaasti kävellen minun vasemmalla puolellani ja lähdin juoksuun. Nadja juoksi vierelläni kauniisti. Pysähdyin ja niin pysähtyi Nadjakin, viereeni ja käskin tämän istumaan. Toistimme harjoituksia vielä muutaman kertaa, kunnes kurssi aikamme päättyi.

''Loistavaa työtä, teillä kaikilla on erittäin fiksut koirat'', kurssin ohjaaja sanoi meille.
''Seuraavalla kerralla harjoittelemmekin sitten luoksetuloa ja noutamista. Kiitos kaikille tästä kerrasta'', kurssin ohjaaja sanoi vielä.
''Kiitos paljon opetuksesta'', vastasin hänelle ja lähdimme Nadjan kanssa takaisin kennelille. Harjoittelimme Nadjan kanssa kennelin pihalla vielä muutamaan otteeseen paikallaan makaamista sekä seuraamista ja se meni ihan hyvin. Kehuin Nadjaa vielä paljon ja rapsuttelin sitä. Olin erittäin tyytyväinen tähän ensimmäiseen kurssikertaan.

Vastaus:

Tässä tarinassa huomasin ehkä yhden yhdyssanavirheen, joka toistui koko tarinan ajan: kurssi_ohjaaja. Lisäksi jossain kohti oli lähtö_paikka, joka sekin on yhdyssana. Kaiken kaikkiaan tämä oli oikein mukava ensimmäinen kurssitarina! Nadja tajusi nopeasti, mistä oli kyse, fiksu koira - ja ehkä ohjaajallakin oli jotain virkaa ;) Saat tästä tarinasta 31v€.

- Dee

Nimi: Emilia~

21.02.2017 14:50
4. Ulkoilua

Saavuin kennelille, jätin autoni parkkipaikalle ja kävelin kennelin pihalle. Huomasin, että pihalla oli jälleen kerran kaksi uutta koiraa. *Mitä ihmettä? Juurihan muutama päivä sitten tänne tuli se Lippa niminen koira ja nyt kaksi uutta koiraa taas, ihanaa!* mietin mielessäni kun kävelin lähemmäs koiria.
''Hei Emilia!'' kuului tuttu huuto läheltäni, se oli Dee.
''Hei Dee!'' vastasin iloisesti takaisin.
''Taas uusia koiria, näyttävät olevan shetlanninlammaskoiria, miten suloisia! Mitkäs niiden nimet ovat?'' kysyin innoissani Deeltä.
''Uros, eli tuo tummempi sheltti on Savu ja tämä neitokainen on Neppis'', Dee vastasi minulle nopeasti.
''No hei Savu ja Neppis, olette kyllä niin suloisia että..'' lässytän hieman ihana turkkisille shelteille.
''Muuten, ehtisitkö käydä lenkillä Neppiksen kanssa? Minulla on taas tässä kiireitä, olen hukannut avaimeni enkä löydä niitä mistää. Kävin aamulla Savun kanssa tuon metsälenkin ja mielestäni otin ne sinne mukaan, mutta nyt niitä ei löydy enään mistää'', Dee sanoi hämmentyneenä minulle.
''Totta kai voi käydä Neppiksen kanssa lenkillä, etsi sinä avaimiasi'', sanoin Deelle. Neppiksellä olikin valmiina jo valjaat päällään, joten minun piti hakea sisältä vain hihna lainaan ja sitten olisimme valmiita lähtemään lenkille. Hain hihnan ja palasin takaisin Neppiksen luo, laitoin hihnan tämän valjaisiin kii ja lähdimme lenkille.
''Hei Neppis, mentäisiinkö metsä lenkki?'' kysyin Neppikseltä ja tämä vain heilutti huisku häntäänsä innoissaan.
''Joo mennään vaan'', sanoin vielä ja suuntasimme kohti metsälenkkipolkua. Neppis käveli hienosti lenkillä, mitä nyt välillä meni hieman kauemmas minusta, tutkimaan innoissaan kaikkia hajuja, mutta se ei haitannut. Neppis teki tarpeensa metsään ja juuri kun metsäpolku oli loppumaisillaan, huomasin maassa jotain kiiltävää, kumarruin katsomaan mikä se oikein oli.
''Hei Neppis, katso! Deen avaimet! Mennään äkkiä viemään ne hänelle!'' sanoin innoissani Neppikselle ja lähdimme kävelemään reippaasti kennelin luo.

Saavuimme kennelille, irrotin Neppikseltä hihnan ja päästin tämän juoksentelemaan pihalle Savun kanssa. Dee pyöri pihalla ja etsi vieläkin avaimiaan.
''Etsitkö näitä vielä?'' kysyin ja heilutin avaimia niin, että Dee näkisi ne.
''Etsin, mutta en enää! Kiitos kiitos oikein paljon Emilia! Mistä oikein löysit nämä?'' Dee kysyi minulta samalla, kun otti avaimet kädestäni.
''Ne olivat metsäpolun loppu päässä, ne varmaan putosivat sinulta aamulla kun kävit metsälenkillä Savun kanssa'', vastasin Deelle.
''Pitää olla huolellisempi avainten kanssa, kiitos sinulle!'' Dee sanoi ja lähti taas tekemään omia juttujaan. Silitin vielä hieman Neppiksen päätä ja kehuin tätä mukavasta lenkki seurasta.

Sitten menin käymään sisällä, Nadja tuli minua vastaan eteiseen. Silitin innoissani sitä, kun se koitti hyppiä ja pomppia minua vasten.
''Kuules Nadja, meidän pitäsi varmaan mennä jonnekkin toko kurssille, sinä olet ihan mahdoton'', sanoin leikilläni Nadjalle.
''Mutta hei, nyt mennään pesulle'' sanoin ja kävin hakemassa kaapistani Nadjan shampoon ja hoitoaineen sekä Deen kaapeista hain lainaan Nadjalle pyyhkeen. Menimme suihkutilaan, jossa kastelin Nadjan ensin sopivan lämpimällä vedellä ja tämän jälkeen levitin shampoon hänen turkkiinsa. Pestyäni shampoon pois, levitin hoitoainetta ja pesin senkin pois. Huuhtelin vielä kerran ja olimme valmiita. Pesun aikana Nadja koitti kaikin mahdollisin keinoin lähteä luotani pois, koska vesi ei ole niinkään hänen lempi elementtinsä.
''Nadja odota, kuivaan sinut'', sanoin ja kumarruin ottamaan pyyhettä, mutta samasssa Nadja jo puristeli turkkinsa vedet päälleni. Aloin nauramaan, koska tilanne oli minusta ihan hauska, vaikka vaatteeni kastuivatkin.
''Senkin höpsö neiti, ensi kerralla minun pitää laittaa jotkin valjaat sinulle kun tulemme pesulle niin pääsemme molemmat helpommalla'', sanoin ja aloin kuivata Nadjaa. Kun sain Nadjan kuivattua, päästin tämän menemään. Siivosin jälkemme, vein pyyhkeen pesuun ja shampoon ja hoitoaineen kaappiini. Sitten hain Nadjan ruoka- ja juomakepun ja kävin täyttämässä ne. Nappasin matkan varrella kaapistani Nadjalle possunkorvan palkkioksi.
Vein ensin ruuan ja veden Nadjalle, Nadja söi todella reippaasti ruokansa. Tämän jälkeen annoin hänelle possunkorvan, silittelin hetken ja lähdin moikkaamaan vielä Deetä.
''Hei viitsitkö päästää sitten Nadjan tänään muiden koirien kanssa vielä pihalle, en käynyt nyt lenkillä hänen kanssaan, kun kävimme suihkussa pesulla'', sanoin Deelle ja Dee lupasi ottaa Nadjan ulkoilemaan muiden koirien kanssa, kunhän tämä ensin olisi kuiva. Sanoin heipat vielä ja lähdin pois.

Vastaus:

Kiitos vielä kun löysit avaimeni, etsin niitä ainakin tunnin enkä millään löytänyt... olivatkin sitten pudonneet lenkin aikana. Kiinnitin huomiota pariin yhdyssanavirheeseen, kuten metsä_lenkki, huisku_häntäänsä ja loppu_päässä, mutta niitä sattuu. Lisäksi sana "kii" on puhekielinen, olisi parempi käyttää sanaa "kiinni". Kiitos myös avusta Neppiksen lenkityksessä! Pakko myöntää, että vieläkin on hurja koirakuume, vaikka uusia koiria on tullut parin päivän sisään jo useampi, mutta ehkä pitää vain yrittää hillitä itsensä, koirat eivät kuitenkaan ole pelkkiä esineitä joita voi hamstrata miten sattuu (vaikka täällä kyllä olisi tilaa ja aikaa vielä muutamalle karvaturrille :'D) Annan tästä 30v€!

- Dee

Nimi: Mirror

20.02.2017 19:12
Luku 1

Heräsin aamulla herätyskellon pirinään, ja nousin kiireesti ylös. Tänään saisin ihka ensimmäisen hoitokoirani! Olin päässyt lähikennelille hoitajaksi, hoidokkini olisi Siina-niminen spanieli, vasta vuoden ikäinen. En malttanut odottaa pääseväni näkemään tätä koiraa, vaan puin nopeasti päälleni farkut ja mustan hupparin. Aamupalakin olisi jäänyt välistä, ellei äitini olisi pakottanut minua nielemään muutamaa puurolusikallista.

Kennelille saapuessani jäin ensin hetkeksi ihastelemaan kaunista valkoista puutaloa, jota ympäröi suuri valkoisella aidalla ympäröity piha-alue. Avasin varovasti portin, ja suljin sen sitten nopeasti perässäni. Pian alkoi kovaääninen haukunta kun joku koirista huomasi minut ja ilmoitti tulostani muille. Käteni eivät tahtoneet riittää kaikkien koirien rapsuttamiseen, joka harmitti minua.
"Olisi kyllä kätevää olla mustekala! Enhän minä millään saa teitä kaikkia silitettyä samaan aikaan!" Kikatin ja joku koirista hyppäsi minua vasten. Kaaduin nauraen istualleni maahan ja minut kaatanut koira alkoi nuolla kasvojani.
"Tervehdys, minä olen Dee. Hauska tutustua!" Kuulin soinnikkaan naisäänen sanovan takaani. Nousin hieman häpeillen ylös, mutta vastasin kuitenkin reippaasti:
"Hei Dee, minä olen Mirror. Sovimme hoidokkikoirasta puhelimitse tässä muutama päivä sitten, muistatko?"
Nainen nyökkäsi hymyillen.
"Eikös me sovittu että saat hoitokoiraksesi Siinan?"
Nyökkäsin hymyillen ja posket punoittaen. Yksi koirista alkoi nuolemaan kättäni, ja rapsutin sitä leuan alta.
"Taisitkin jo ystävystyä hänen kanssaan, Siina on tuo spanieli jota nyt rapsutat", Dee naurahti ja ilmeeni kirkastui. Siina oli myös se koira joka minut oli kaatanut maahan vähän aikaa sitten.
"Tulehan, minä esittelen sinulle vähän paikkoja", Dee sanoi ja lähti kävelemään rivakasti kohti kaunista valkoista rakennusta.
"Tämä on kennelin päärakennus. Siellä ovat hoitajien kaapit, ja muut tarpeelliset tavarat. Koirat saavat useimmiten olla pihalla vapaana, mutta niillä on tuolla myös omat häkit."

Dee näytti minulle mistä saa lainavaljaita ja -hihnoja, ja missä olivat koirien ruoat.
"Tuolla ovat kennelin ruokakupit, mutta voit ja kannattaakin käydä ostamassa Siinalle jossain vaiheessa oma kuppi. Kennel kustantaa ruoat joksikin aikaa, mutta oltuasi täällä pidempään saisit ostaa itse Siinan ruoat. Tarvitsetko vielä jotakin?" Dee kysyi ja minä pudistin päätäni.
"Ei kiitos, minä voisin lähteä nyt Siinan kanssa lenkille. Onko väliä mitä valjaita käytän?"
"Siinalla on käytetty tähän mennessä noita sinisiä, voisit ottaa ne. Minä lähden nyt auttelemaan vähän muita", Dee vastasi ja lähti. Tullessani valjaat kädessä ulos, Siina ja muutama muu koira juoksivat minua heti vastaan hännät heiluen. Rapsutin Siinaa päälaelta ja tämä yritti taas hypätä minua vasten. Työnsin koiran kuitenkin takaisin alas ja pujotin hiukan kuluneet valjaat tämän ympärille. Siina haukahti innoissaan, ja sain hädin tuskin laitettua innokkaalle koiralle hihnan kiinni valjaisiin. Hölkkäsin spanielin kanssa portin luokse, ja avasin sen varovasti. Kun Siina oli päässyt ulos, laitoin jalkani eteen etteivät muut koirat päässeet ulos. Sitten suljin portin ja lähdin kävelemään. Siina näytti kulkevan koko ajan kuono kiinni maassa, ja jouduin vähän väliä kiskomaan hihnasta ettei se olisi lähtenyt jonkun hajujäljen perään.
"Siina, katso tänne. Hyvä!" Lässytin hoidokilleni kun se nosti päänsä ja katsoi minuun.
"Hieno tyttö olet, niin olet!"
Siina haukahti iloisesti, mutta huomasi sitten taas uuden hajun ja lähti innoissaan sen perään.
"Siina, älä vedä! Siina!"

Palattuamme noin kymmenen minuutin päästä kennelille, kävin hakemassa ruokakulhon ja täytin sen kuivanappuloilla. Laskin vielä toiseen kulhoon vettä, ja vein ne Siinalle. Koira söi melkein kaiken ja joi puolet vedestä. Kaadoin loput vedet pois, ja vein astiat sitten takaisin paikoilleen.
"Hienosti Siina söit kaiken! Leikitäänkö vähän, niin!"
Siina haukahti muutaman kerran ja rapsutin sen kylkiä. Sitten pomin maasta paksun, kaksihaaraisen kepin ja viskasin sen pihan poikki lammasaitauksen vierelle. Siina singahti perään haukkuen ja palasi pian keppi suussa ja läähättäen.
"Hyvä Siina! Nyt, pudota keppi", sanoin hoitokoiralleni, mutta se vain kallisti päätään.
"Siina, pudota", toistin iloisena, ja yritin näyttää kädelläni maata. Koira tuijotti sormeani, ja kävi sitten makaamaan. Minua rupesi naurattamaan ja rapsutin koiraa.
"Pöhkö koira, sinun piti pudottaa keppi!" Kikatin ja Siina vihdoin pudotti kepin ja alkoi haukkumaan.
"Hyvä Siina!" Nauroin ja silitin maassa makaavaa koiraa.
"Sinä teit sen!"

Vastaus:

Jotenkin ihana tunnelma tässä tarinassa :D Sä ja Siina tuutte jo nyt oikein hyvin toimeen! Teissä on jotain samanlaista.. Kiinnitin vain yhteen asiaan huomiota: vuorosanojen jälkeen tuleva sana tulee aina pienellä alkukirjaimella, jollei ole erisnimi. Eli ei näin: "Hyvä Siina!" Nauroin. Vaan näin: "Hyvä Siina!" nauroin. Muuten en löytänyt paria kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta virheitä. Annan 33v€!

- Dee

Nimi: Emilia~

19.02.2017 22:23
3. Koirien ruokkimista

Herätyskelloni soi, oli sunnuntai aamu. Normaalisti en olisi laittanut kelloa soittamaan viikonloppuna, mutta nyt laitoin, koska ajattelin tänään mennä katsomaan Nadjaa kennelille. Nousin siis ylös, puin vaatteet ylleni ja suuntasin keittiöön. Keittiössä söin aamupalan ja selailin puhelimellani uutisia läpi samalla. Syömisen jälkeen kävin vessassa ja pesin hampaani. En halunnut tuhlata aikaani, joten puin tämän jälkeen nopeasti ulkovaatteet päälleni ja suuntasin autolleni. Käynnistin auton ja lähdin kohti kenneliä.

Kennelille saavuttuani, kävelin kennelin pihalle ja Nadja olikin ulkoaitauksessa juoksentelemassa vapaana. Avasin portin ja suljin perässäni sen. Nadja juoksi luokseni häntäansä heiluttaen. Silitin innoissani tämän päätä.
''Kuka on hieno tyttö? No sinä tietenkin!'' sanoin Nadjalle.
''Mitäs me tänään sitten tehtäisiin, leikittäisiinkö tässä pihalla ihan vaan?'' kyselin Nadjalta ja tämä haukkui innoissaan vastaukseksi. Kävin hakemassa pallon lainaan. Heitin pallon Nadjalle ja tämä juoksi hakemaan pallon, mutta ei tuonut sitä minulle vaan lähti juoksemaan pallo suussaan ympäri pihaa. Jonkin aikaa juostuaan, Nadja toi pallon takaisin minulle.
''Hieno tyttö!'' kehuin Nadjaa ja heitin palloa uudelleen. Nadja juoksi pallon luo, otti sen suuhunsa ja meni makaamaan maahan. Nadja alkoi järsimään palloa.

Pian takaani kuului huuto.
''Emilia, tuletko auttamaan minua koirien ruokkimisessa?'' Dee huusi minulle.
''Tulen tietenkin!'' vastasin innoissani. Menin ensin käymään vielä Nadjan luona, silitin tämän päätä ja kerroin palaavani pian. Nadja jäi ulos ja minä menin sisälle Deen perässä.
''Minä ruokin paimenkoirat, eli Karman, Tacon, Frodon, Varjon ja Bessien. Ruoki sinä nuo toiset eli Watti, Siina, Lippa ja sitten tietenkin Nadja, voit hakea Nadjan myöhemmin sitten sisälle syömään kun hommat on hoidettu'', Dee neuvoi minua.
Katselin koiria hetken, varsinkin englanninspringerspanielin näköistä koiraa, sen nimi taisi olla Lippa, mutta en kyllä ollut ennen nähnyt tätä kennelillä.
''Onko Lippa uusi täällä?'' kysyin Deeltä.
''Kyllä, se saapui tänään kennelille'', Dee vastasi samalla kun kaatoi paimenkoirille ruokaa kuppeihin.
''Ahaa, se onkin melko söpö tapaus'', sanoin vielä ja hain tämän jälkeen ruokapussin ja aloin täyttää Watin, Siinan ja Nadjan kuppeja. Niiden jälkeen siirryin täyttämään Lipan ruokakuppia. Annoin Lipan hieman haistella käsiäni ja silitin myös sen ihanan sileää päätä.
''Oletpas komea'', sanoin Lipalle ja annoin tälle ruokaa. Lippa rupesi vauhdilla syömään ruokaansa.
''Ja taidat olla pikkuinen ahmatti'', sanoin vielä leikkisästi Lipalle.
Tämän jälkeen otin Watin ja Siinan vesikupit ja kävin täyttämässä ne ja sen jälkeen kävin täyttämässä Lipan ja Nadjan vesikupit.
''Noniin, sain koirat ruokittua, voinko nyt hakea Nadjan sisälle syömään?'' kysyin Deeltä.
''Hae vaan, minä sain myös kaikki paimenkoirat ruokittua, menenkin tästä nyt muihin hommiin, kiitos avusta!'' Dee vastasi minulle ja lähti pois paikan päältä.

Lähdin ulos kennelistä ja menin Nadjan luo joka leikki yksinään pallolla.
''No niin Nadja, mennäämpä syömään'', sanoin Nadjalle ja otin tätä kaulapannasta kiinni ja ohjasin tämän sisälle. Vein Nadjan tämän oman, maastokuvioisen ruokakupin luo. Nadja alkoi hotkimaan ruokaansa, eikä mennyt kauaakaan kun Nadja oli syönyt ruokansa. Minulla oli repussani yksi ostamani possunkorva, päätin antaa sen Nadjalle ruokailun päätteeksi. Ohjasin Nadjan sivumpaan muista koirista.
''Nadja, minun on mentävä nyt, ensikerralla sitten mennään yhdessä lenkille ja ehkä myös koirapuistoon taas. Tässä sinulle possukorva, ostin sen sinua varten'' sanoin Nadjalle ja tämä otti nopeasti possunkorvan kädestäni, meni makaamaan maahan kauemmas muista koirista ja alkoi järsimään possunkorvaa. Kävin vielä silittämässä Nadjaa ja annoin pusun tämän päälaelle. Sitten suuntasin ulos kennelistä, kävelin autolleni ja lähdin kotiin päin.

Vastaus:

Oooh tässä oli hieno tarina, vaikkei paljon ehtinytkään tapahtua. Teillä ehtikin siinä olla kivat palloleikit, vaikutti olevan hauskaa! Kiitos avusta, noin monen koiran ruokinta on aina oma temppunsa, vaikkei kauaa kestäkään. Pääsetkin nyt tasolle 2! Löysin vain yhden virheen näin nopeasti, "ensikerralla" ei ole yhdyssana, eli "ensi kerralla". Annan 33v€!

- Dee

Nimi: Zema

17.02.2017 18:07
Luku 6 Koko lauman metsäpainit

Watti riepotti lelua innoissaan niin rajusti kuin vain pystyi ja koitin itse pitää parhaani mukaan otteen käsilenkissä. Pyrin tietenkin siihen, että uros riepottaisi vain kelua eikä myös minua, mutta semmoisia voima ei spanielilta onneksi löydy. Olin ollut jo pienen hetken kennelillä, mutta päättänyt lähteä spanielin kanssa samantien ulos rellestämään, koska sen verta paljon sillä oli tuntunut olevan energiaa. Kyllähän Watilla on siis aina ihan tolkuttomasti, mutta nyt se ei ilmeisesti ollut päässyt niin hyvin niitä purkamaan. Tosin en kyllä tiedän paljon siihen vaadittaisiin, että Watin saisi kunnolla väsytettyä. Tuolloinkin spanielilla oli sellaiset energiamäärät, että alta pois. Välillä jouduin varomaan aika paljon käsiäni, koska uros otti välillä aika ylhäältä otteen. Hyvän hetken kestäneen leikin jälkeen Watti pääsi viipottamaan ympäri pihaa. Lumi pöllysi, kun uroksen tassut osuivat siihen. Spanielin korvat lepattivat ilmassa ja kieltämättä Watti näytti aika hauskalta, kun sen korvat sojottivat lyhyitä hetkiä suoraan ylöspäin.
“Tänne”, kutsuin Watin viimein luokse.
Siinäkin taas paljon vauhtia innokkuutta, mutta niitä ei kyllä urokselta puutu. Sen olin oppinut jo aiemmin.

Siirryimme kentän puolelle ja kiinnitin Watin ainakin hetkeksi hihnaan. Päätin aloittaa kokeilemalla vähän seuruuta. Huomasin nopeasti, että jos se olisi ollut hihnassa Watti olisi kyllä vähän vaeltanut ympäriinsä. Siinä samalla kävi myös hyvin ilmi, että kuinka paljon Watin hihnakäytöksessä on parannettavaa. Teimme muutamat lyhyet kävelypätkät, joiden välissä palkkailin aina hyvästä kulkemisesta. Seuraavia tehtäviä varten spanieli pääsikin vapaaksi. En kyllä yllättynyt yhtään siitä, kun Watti säntäsi heti ihan kentän toiseen päähän, kun päästin sen irti. Sain kuitenkin hyvän syyn ottaa siihen väliin luoksetulon. Uroksella on kyllä hyvä ymmärrys siitä, mutta se pieni viive ennen kuin koira lähtee tulemaan luokse pitäisi koittaa saada pois. Watin ollessa taas vieressäni pääsimme tekemään sitä mitä oli ollut tarkoituskin tehdä. Otimme vähän istumista ja maahanmenoa, mitkä kyllä urokselta jo hyvin sujuivatkin. Mutta kertaamisesta ei kyllä ikinä ole haittaa. Nappasin spanielin takaisin hihnaan seuraamistehtävää varten ja palkkasin aina, kun se kulki muutaman metrin nätisti vierelläni. Noin helppoa aluksi, mutta vaatimusta kyllä korotetaan ajan kanssa. Ja myöhemmin myös enemmän sitä samaa hommaa ilman hihnaa. Koitan myös pitää lenkeillä palkan mukana siitä, kun Watti ei haahuile ja vedä. Taisi käydä kävely spanielin mielestä tylsäksi, kun se päätti alkaa hyppiä ja riekkua hihnassa. Pysähdyin ja odotin, että uros rauhoittui ennen kuin päästin sen jälleen irti. Pian huomasin pihalle tulleet Deen, Smilerin, Bonuksen sekä yhden vielä vieraan tytön. Heillä oli mukanaan Frodo, Karma, Taco, Varjo, Nadja, Bessie sekä Siina eli toisin sanoen kennelin koko koiralauma. Watti tuli luokseni katsomaan näköpiiriin tulleita kavereitaan.
“Tahdotko lähteä tämän poppoon kanssa metsään rellestämään?” Dee kysyi.
“Lähden kyllä mielelläni”, vastasin iloisesti.

Kuljimme hetken tien reunaa ennen kuin pääsimme hyvälle metsäpolulle. Koirat olivat jaoteltu koko porukalle aika tasaisesti hihnojen päihin, jotta kukaan ei joutuisi olemaan ison riehuvan koiralauman kanssa. Minulla oli Watti ja Siina, Smilerilla Frodo ja Karma, Bonuksella Varjo, Deellä Taco sekä Nadja ja vieraalla tytöllä Bessie. Aika härdelli oli kyllä jo tien reunassa, kun siellä lauman kanssa kävelimme. En kyllä yhtään osannut ajatella, että millainen sekasorto metsässä syntyisi, kun lauma pääsisi riehumaan keskenään.
“Nimeni on muuten Minttu”, vieressäni kävellyt vieras tyttö kertoi.
“Olen Zema”, vastasin pian.
Minttu näytti pitävän Bessiestä paljon ja epäilin sen olevan hänen hoitakoiransa, koska olihan muillakin mukana olevilla hihnassa hoitokoiransa. Smilerilla tosin myös Karma ja minulla Siina.
“Ovatko nuo molemmat hoitokoiriasi?” Minttu kysyi yllättyneenä.
“Eivät, vain Watti”, vastasin ja näytin kaksikosta vähän isompaa koiraa.

Olimme siirtyneet kuoppaiselle metsäpolulle, jolla päästimme koirat irti. Aika hurjan näköistä, ku kahdeksan koiraa lähtivät saanaikaan juoksentelemaan ympäriinsä. Opin silloin aika nopdasti muistakin koirista vähän, kun seurailin niiden menoa. Tacolla oli selvästi työtä pysyä muiden perässä, mutta ei pieni paimen ihan kaikesta pois tippunut eikä vähän hitaampi vauhti tainnut corgia edes suuremmin haitata tai sitten se osaa aina olla menossa niin hilpeällä olemuksellaan, ettei ärtymystä edes huomaa. Olihan Taco kuitenkin selvästi se porukan pienin ja muutenkin lyhyet jalat hidastivat menoa. Koitimme parhaamme mukaan pitää koko lauman näköpiirissä, mutta aika vaikeaahan se oli. Varjo pysytteli ehkä parhaiten meidän lähellä tai siis Deen ja Bonuksen lähellä, koska me muut emme kyllä urosta kiinnostaneet tippaakaan. Välillä saatiin kyllä nauraa ja paljonkin, kun koirat osasivat näyttää ne vähiten edustavat puolensa. Itse koitin ihan omaksi iloksi ottas kännykkäni surjealla kameralla vauhtipedoista kuvia, mutta kuten arvata saattaa ne olivat joko lumipöllyä tai vähintäänkin epämääräisiä.
“Voitaisiis varmaa lähteä jo takaisin?” Bonus ehdotti jossain vaiheessa.
Olimmehan kuitenkin metsäpolkua kävelleet jotain noin neljä kilometria ja koirat itselleen matkaa aika paljon ebemmän. Kunnon painejakin olimme kyllä nähneet, mutta mitään tappeluita ne eivät nyt kuitenkaan olleet. Kaikki suostuivat siis siihen ja käännyimme takaisin päin. Koirat okivat vöhän hämmentyneitä, kun käännyimme takaisin mistä olimme tulleet, mutta kyllä nekin aika helposti lähtivät taas seuraamaan.

Ollessamme parin sadan metrin päässä pyörätiestä polulla otimme koirat hihnoihin, koska ei siitä olisi muuten mitään tullut. En edes varmasti osaa sanoa, että pysyisikö yksikään siitä laumasta pyörätiellä nätisti irti. Semmousta emme kuitenkaan löhteneet edes kokeikemaan. Minulla oli siis taas hihnojen päissä Watti ja Siina. Olin tuon metsäkenkin aikana ymmärtänyt kuinka ihana spanieli Siinakin oli, joten toivoin, että pääsisin joskus hoitamaan myös sitä. Dee oli kyllä kerran puhunut siitä toisen hoitokoiran saamisesta, murta sen verran muistan, että olen ollut vasta liian vähän aikaa hoitajana. Kuitenkin Siknasta oli tullut vahva vaijtoehto toiseksi hoitokoiraksi, kun sen aika on ja, jos nartulla ei ole silloin vielä hoitajaa. Kävellessämme juttelin lähinnä Smilerin ja Mintun kanssa vähän kaikkea, mitä nyt ikinä satuimmekaan keksimään.

Kennelillä kuivasimme vähän koiria ja putsasimme tassuja, kun sisään asti pääsimme. Ihan pesun tarpeeseen yksikään koira ei kuitenkaan onneksi ollut itseään saanut. Istuimme olohuoneeseen miettimään lenkkiämme ja tulihan siinä sanalla joillekin pikkujutuille myös naurettua.
“Otetaanko joskus uusiks!” Smiler ehdotti innostuneena.
“Voittehan te ottaa, ehkä jopa ilman minua”, Dee vastasi ystävällisesti.
Epäilen vahvasti, että meidän jokaisen neljän hoitajan kasvoista mäki aika selvästi, että olimme inoissamme siitä ajatuksesta. Lähdimme kaikki neljä hoitajaa kävelemään samaa matkaa kenneliltä.

Vastaus:

Hienoa, että lähditte mukaan lenkille minun, Smilerin ja Mintun kanssa! Siinakin tosiaan on oikein mukava koira, ehkä saat siitä vielä toisen hoidokkisi? ;3 Tästä löytyi hiukan normaalia enemmän kirjoitusvirheitä, mutta ne annetaan anteeksi. Kiireisenä en jaksa kirjoittaa sen enempää palautetta, olen pahoillani - mutta annan 32v€!

- Dee

Nimi: Zema

16.02.2017 17:38
Luku 5 Liikaa nopeutta, kurssitarina

Oli taas aika kurssin, kun siirtelin Deen kanssa esteitä kentällä. Minua vähän jännitti, mutta yritin vain luottaa itseeni ja Wattiin. Tai siis koittaa hyväksyä ne virheet, koska meillä molemmilla oli täysi lupa tehdä niitä. Koska kyllähän minä uskoin ja luotin ainakin Wattiin, mutta virheet minun on vaikeampi hyväksyä. Tai lähinnä omat virheeni, koska uros saa kyllä säheltää omiaan, vaikka se kyllä usein ärsyttääkin. Uskon sen ongelman johtuvan lähinnä siitä, kun teimme siellä Watin kanssa eniten virheitä ja meillä tuli vastaan eniten ongelmia. Jonna oli antanut minulle hyvän neuvoin ennen kuin olin mennyt auttamaan Deetä. Tai hyvä vain siinä tapauksessa, jos vain sitä osaisi noudattaa. Hän oli sanonut, että ilman virheitä teistä ei voi tulla oikeasti hyviä. Olihan se totta, mutta siihen tuntui kuitenkin olevan niin vaikea uskoa. Kukaan ei kuitenkaan voi olla ikuisesti tekemättä virheitä. Pääsin juttelemaan Julian kanssa, kun Jonna tahtoi mennä laittamaan Deen kanssa toisen puolen esteet.
“Hei, miten teillä on mennyt?” kysyin ihan uteliaisuudesta.
“Ihan hyvinhän meillä, kun mitään suuria asioita ei ole tapahtunut.
Nyökkäsin ennen kuin kerroin itse:”Meille Watin kanssa on kovaa vauhtia alkanut muodostua aika hyvä side, joten kyllä me varmaa vielä joskus johonkin päästään.”

Aloittelimme pian ja tekisimme taas Julian kanssa hommia samoilla esteillä. Edessämme oli hyppy ja suora putki. Tehtävä oli sama kuin ensimmäisellä kerralla, mutta putken jälkeen ei tällä kertaa ollut estettä. Julia teki taas ensin. Kieltämättä minua hymyilytti, kun Kipinä päätti vain kiertää putken. Se kyllä kertoi minulle sitä, että kyllä muutkin tekivät virheitä. He yrittivät vain sinnikkäästi muutaman kerran, kunnes Kipinä meni putken eikä kiertänyt. Heidän onnistumisensa jälkeen tuli minun ja Watin vuoro. Pyynnöstäni Julia kuitenkin auttoi vähän lähdössä, koska tiesin, ettei se sujuisi vielä ilman apua. Liippasi läheltä, että jo ensimmäinen olisi onnistunut, mutta Watti päätti viime hetkellä olla menemättä putkeen. Uros oli kyllä tavallaan jännä tapaus, kun tahtoo aina putken kiertää. Mutta eikun uusi yritys, kuitenkin entistä vahvempina. Ja jo ensimmäisellä uudelleen yrityksellä pätkä osui ja upposi oikein.

Seuraavaksi vääntelimme vähän putkea ja teimme siitä mutkan. En oikein edes osannut epäillä, että miten se lähtisi kulkemaan. Jännitystäni kuitenkin helpotti, kun näin ettei Kipinäkään uskaltanut mennä sitä ekalla kerralla kokonaan.
“No teidän vuoro”, kuulin Julian pian sanovan.
Hätkähdin ja menin Watin kanssa putken luo. Uros katsoi sitä vähän epäillen, mutta säntäsi äkkiä putkeen ja säntäsi tultuaan ulos toisesta päästä hakemaan palkkaa. Palkkasin Watin nopeasti ja lähetin uudestaan putkeen. Saatiin sieltä toinen yhtä hieno suoritus.
“Tuohan meni teillä hyvin”, Dee tuli kehumaan, kun palasimme Julian ja Kipinän luokse.
“Yllätyin tuosta kyllä ainakin itse”, myönsin hänelle, kun Watti roikkui kiinni lelussa.
“No tuosta on ainakin hyvä jatkaa”, hän sanoi vielä.

Teimme hyppyä ja mutkaputkea siihen perään. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista meille. Watti hyppäsi hyvin hätäisesti tai kiersi koko esteen. Putki olikin väänneltynä selvästikin liian hauska este uroksen mielestä. Jouduin alkaa käyttämään taas samaa tekniikkaa, jolla olin alunperinkin saanut Watin hyppäämään kunnolla. Kun ohjasin enemmän spanielin suuntaa, se päätti lisätä vauhtiaan. Siinä vaiheessa Watti pääsisikin aika useastikin pois hallinnasta.
“Ovelaa”, naurahdin, kun Watti säntäsi nopeasti takaisin putkeen.
“Watti tahtoo osoittaa mieltään, kun ohjailet sen menoa”, Julia vastasi virnistäen.
Se oli kyllä ihan mahdollista. Olihan Watti jo näyttänyt muutamia kertoja, että osaa osoittaa mieltään. Annoin Julian tehdä vielä Kipinän kanssa muutaman kerran, kun sain spanielin taas haltuuni.

Pian pääsimme kokeilemaan rengasta. Koska niitä oli vain yksi, jouduttiin odottelemaan vähän enemmän. Teimme nopeaa rinkiä, jossa oli se rengas ja toisella puolella kaksi estettä. Jonnan aloittaessa koiransa kanssa kuulin siinä sattumalla viimein myös sen nimen. Hänen upea australianpaimenkoiransa oli siis nimeltään Vilu. Julia lähti liikkeelle Kipinän kanssa Jonnan ja Vi!un jälkeen. Minä ja Watti siis aloitimme viimeisinä. Ekalla kerralla renkaalla uros ei oikein tiennyt, että miten päin siitä olisi pitänyt mennä. Jo toisella kerralla alkoi kuitenkin sujua. Kun menimme rinkiä renkaalta esteille tai toisin päin, tuppasi spanieli yrittää lähteä johonkin haahuilemaan. Tai siis kyllä Watti siinä pari kertaa onnistuikin. Kaikin puolin rinki oli kuitenkin erittäin, kun siinä jopa aika hyvin onnistuimme.

Laittelimme koko porukan voimin kentälle vielä lyhyen ja helpon radan. Se seurasin tarkkaan Jonnan ja Vilun menoa, koska he menivät ensimmäisenä. Löysin radalta nopeasti kohdan, joka aika varmasti tuottaisi meille ongelmia. Kauaa minun ei tarvinnut pohtia, että kuinka vaikea se meille olisi, koska olimme seuraavat. Rata lähti hyvin liikkeelle, koska edes lähtö onnistui, vaikka meillä ei ollut siinä apua. Eka hyppy meni sentään hyvin, vaikka itse menin ehkä liian lähelle. Jouduin sen takia vähän väistämään estettä, mikä taas hidasti minus. Seuraavana oleva mutkaputki oli kuitenkin suorassa linjassa, joten mitään suurempia ongelmia ei tullut. Watti syöksyi putkeen ehkä liiankin vauhdilla, kun rengas meni vähän puuroksi. Spanieli taisi vähän unohtaa hypätä, kun vauhti loppui siihen. Viimeiset kaksi vähän mutkaksi laitetut esteet menivät vähän rauhallisemmalla vauhdilla.

Saimme kyllä kehuja työnskentelystämme, vaikka Watti päättikin hermoillani vähän leikkiä. Olin kyllä tyytyväinen siihen, miten hyvin meillä meni. Unohdetaan vaan ne tilanteet, kun spanieli viipotti jonnekin ihan muualle kuin olisi pitänyt. Semmoista sattuu varmasti kaikille, vaikka eivät sitä tahdo myöntää. Tai ainakin, jos on ohjattava samanlainen energiapommi kuin Watti ja itse ei omista vieläkään mitään suuria ohjaajan taitoja. Kaikesta siitä huolimatta oli kyllä hauskaa ja ehkä osaan jatkossa olla nopeampi Watin kanssa js ylipäätään opetella hallitsemaan sen nopeutta. Vaikka uros vaatiikin jo valmiiksi aikamoista nopeutta. Seuraava kerta onkin sitten viimeinen tällä kurssilla.

Vastaus:

Jeah, toinen kurssitarina! Yhtä laadukas kuin edeltäjänsä, pidin. "Eikun" kirjoitetaan erikseen, eli "ei kun". En oikein ymmärtänyt lausetta "Kaikin puolin rinki oli kuitenkin erittäin, kun siinä jopa aika hyvin onnistuimme", mutta sitä sattuu xD Sinulla ja Watilla meni kaikesta huolimatta oikein hyvin, saatte olla tyytyväisiä suoritukseenne. Watti tosiaan on kova osoittamaan mieltään. Kurssista on nyt kaksi kolmasosaa suoritettu. Annan 35v€!

- Dee

Nimi: Emilia~

15.02.2017 22:58
2. Koirapuistossa

Heräsin kun herätyskelloni soi. Sammutin herätyskellon, nousin ylös ja puin vaatteet päälleni. Tänään minulla olisi vapaapäivä ja ajattelin mennä käymään kennelillä, tervehtimässä Nadjaa. Suuntasin keittiöön, keitin kahvia ja söin aamupalan. Tämän jälkeen tein loput aamutoimet ja kello lähenikin kovaa vauhtia yhtätoista. Siirryin eteiseen, jossa puin ulkovaatteet päälleni, nappasin auton avaimet ja menin autolle. Käynnistin autoni ja ajoin kennelille. Parkkeerasin autoni sujuvasti kennelin parkkipaikalle, nousin ulos autostani ja lukitsin ovet. Tämän jälkeen lähdin kävelemään kennelin ulkoterassille, avasin portin oven ja saavuin kennelin ovelle.

Avasin oven ja minua vastaan tuli taas kunnon koiralauma. Annoin niiden haistella käsiäni, mutta en muuten oikein kiinnittänyt niihin huomiota. Näin Nadjan ja huomioni kiinnittyi vain siihen.
''Hei Nadja! Oliko ikävä?'' kysyin samalla kun silitin tämän ihanan pehmeää turkkia.
''Mennäänkö lenkille?'' jatkoin vielä ja Nadja alkoi haukkumaan innosta. Nadjan innostuttua lähdin hakemaan taas hihnaa lainaan Deeltä. Haettuani hihnan, palasin Nadjan luo.
''Ihmettelet nyt varmaan miksi en ottanut pantaa myös lainaan. No minäpä kerron, tyttydytyydydyy ostin sinulle iki oman kaulapannan! Maastokuviollisen, eikö olekkin hieno?'', selitin innoissani ja näytin Nadjalla hänen uutta pantaansa. Kun Nadja oli aikansa tutkiskellut pantaa, laitoin sen hänen kaulaansa ja kiristin kaulapannan oikean mittaiseksi.
''Se sopii sinulle täydellisesti'', sanoin innoissani Nadjalle. Sitten kiinnitin Deeltä lainaamani hihnan Nadjan uuteen kaulapantaan kii ja olimme valmiita lähtemään lenkille.
''Mennään'', sanoin Nadjalle ja avasin ulko oven. Nadja pinkaisi nopeasti eteenpäin ja olin vähällä kaatua. Koira oli innoissaan päästessään ulos. Kennelin portista lähdettyämme, Nadja käveli kuitenkin fiksusti lähellä minua. Nadja nuuski ympäristöä ja teki tarpeensa.

''Hei näin tullessani tuossa muutaman kilometrin päässä koirapuiston! Mennään käymään siellä'', sanoin Nadjalle ja suuntasimme koirapuistolle päin. Kävelimme reipasta tahtia joten matkaan ei kulunut puoltatuntia kauempaa. Saavuttuamme koirapuistolle, menimme koirapuiston portista sisään ja irrotin Nadjan hihnan tämän kaulapannasta. Nadja pinkaisi kovaan juoksuun ja juoksi ympäri koirapuistoa, varmaankin niin kovaa kuin jaksoi. Siltä se ainakin näytti. Pian koirapuistoon saapui poika jolla oli borzoi rotuisen näköinen koira. Hän päästi koiransa vapaaksi ja borzoi meni leikkimään Nadjan kanssa.
''Hei, minä olen Petri'', hän sanoi ojentaen kätensä minulle.
''No hei, minä olen Emilia ja koirani nimi on Nadja, se on rodultaan siperianhusky. Tai siis ei koira minun omani ole, se on hoitokoirani läheisestä kennelistä. Sinun koirasi näyttää borzoilta. Olenko oikeassa?'', vastasin Petrille.
''Kyllä vain, borzoihan se. Hänen nimensä on Jeri'', Petri vastasi minulle.
''Okei'', vastasin vielä.
Katselimme yhdessä koirien temmellystä ja keskustelimme niitä näitä samalla. Noin tunnin jälkeen päätin kuitenkin lähteä Nadjan kanssa takaisin kennelille päin.
''Nadjaa!'' huusin ja vihelsin myös. Nadja saapui luokseni läähättäen kovasti. Koira oli lopen uupunut. Laitoin hihnan kiinni Nadjan pantaan ja olimme lähdössä.
''Oli kiva tutustua! Nähdään ehkä joskus toiste vielä jos tulette samaan aikaan puistoo'', sanoin vielä Petrille ennen kuin lähdimme ulos koirapuistosta.
''Niin oli ja toivottavasti nähdää!'' hän vastasi minulle.
Lähdimme kävelemään takaisin kennelille. Matkaan kului tällä kertaa enemmän kuin puolituntia, koska Nadja oli lopen uupunut leikittyään Jerin kanssa.

Saavuimme kennelille ja näin pihalla tytön. En ollut ennen nähnyt kennelillä muita kuin Deen. Menimme Nadjan kanssa portista sisään ja astelin tytön luo joka ulkoili the panda shepherd rotuisen koiran kanssa. Koiran olin nähnyt aiemminkin ja tiesin tämän nimen olevan Bessie, Dee oli esittelykierroksella kertonut myös koirien rodut sekä näiden nimet. Kaikkien nimiä en muistanut, mutta Bessie oli erikoisen värityksensä perusteella painautunut mieleeni hyvin.
''Hei, olen Emilia'', esittäydyin tytölle.
''Minä olen Minttu'', tyttö vastasi minulle.
Keskustelimme hoitokoiristamme jonkin aikaa, kunnes jatkoin matkaani Nadjan kanssa sisälle kenneliin. *Olipas kiva tavata toinen hoitaja, ehkä meistä tulee vielä kavereita ja toivottavasti tapaan muutkin hoitajat jonain päivänä*, mietin mielessäni saapuessani sisälle kenneliin Nadjan kanssa. Sisälle päästyämme irrotin Nadjalta hihna, mutta jätin kaulapannan tälle kaulaan. Menin palauttamaan hihnan Deelle ja samalla hain Nadjalle ruokaa ja tuoretta vettä. Haettuani ne menin takaisin Nadjan luo ja annoin tämän syödä rauhassa. Syömisessä ei taaskaan Nadjalla kauaa mennyt, taisi olla todella nälkäinen tämän päivän temmellyksistä. Kun Nadja oli syönyt, silittelin ja rapsuttelin tätä samalla kun kehuin miten hieno tyttö tämä oli. Olin ihan rakastunut siihen koiraan. Miten joku koira voi olla niin ihana tapaus kuin Nadja? Siliteltyäni tovin, annoin pusun vielä Nadjan päähän ja huusin heipat kaikille koirille ja lähdin ulos kennelistä. Menin autolleni ja ajoin takaisin kotiin.

Vastaus:

Hyvän pituinen ja hyvin kuvailtu! ^^ "Haettuani hihnan, palasin Nadjan luo." Tuosta lauseesta poistaisin pilkun, niin siitä tulee sujuvampi. Jos en aivan erehdy, ikioma on yhdyssana. Sanaan "olekin" tulee vain yksi k-kirjain. Ja kun vuorosanan loppuun tulee kysymys- tai huutomerkki, et voi käyttää enää pilkkua. Eli ei näin: "Eikö olekin hieno?", selitin. Vaan näin: "Eikö olekin hieno?" selitin. Ulko-ovikin on yhdyssana, mutta puoli tuntia ei. Hienoa, että tapasit uuden tuttavuuden koirapuistossa, ehkä tapaatte vielä toiste! Löysin pari kirjoitusvirhettä, mutta ne eivät paljoa lukemista haitanneet. Kaiken kaikkiaan pidin tästä tarinasta, muutama kielioppivirhe ei siihen vaikuta! Annan tästä 30v€.

- Dee

Nimi: Zema

15.02.2017 19:45
Luku 4 Metsässä matkaajat

Lumi narisi jalkojeni alla, kun astelin kohti kenneliä. Musta saksanpaimenkoira juoksi kennelin pihalla, kun astelin portille. Nuoren näköinen tyttö kutsui koiran luokseen ja he tulivat portin suuntaan. Odotin hiljaa, että he ehtivät portille asti.
“Hei, taidat olla hoitajana täällä?” kysyin varovasti samalla, kun avasin portin.
“Kyllä olen, nimeni on Bonus”, hän vastasi hiljaa.
Muuta ehtinyt kysyä, koska he jatkoivat matkaansa. Oli kuitenkin kiva nähdä edes tuolla tavalla nopeasti hoitajia, vaikka ei ehtisi kummemmin tutustua. Olinhan ehtinyt kuitenkin jo kaksi hoitajaa, vaikka Bonus vielä ihan vieraaksi ihmiseksi oli jäänyt. Mietin mustaa koiraa kävellessäni kohti ovea. Olin varmasti nähnyt sen aiemminkin kennelillä, mutta sen nimi ei ainakaan tullut mieleeni. Tosin olihan ihan mahdollista, etten ollut koskaan sen nimeä edes kuullut. Painoin hitaasti oven kahvaa alaspäin, mutta yritykseni saapua huomaamatta oli toivoton.

Koirat olivat kyllä kertoneet heti haukulla, mutta joku oli tulossa. Olin kyllä pystynyt arvaamaan sen, koska miten olisi ollut mahdollista, ettei yksikään tuosta koiralaumasta huomaisi, että joku oli tulossa. En tiedä, että onko minulla tullut jo liiankin tavaksi mennä istumaan vaan olohuoneen lattialle, mutta tuskin se ketään haittaa. Sain nopeasti muutamankin koiran hakemaan huomiota ja pörräämään ympärille. Sen nyt olinkin jo aikaisemmin huomannut, joten ei siinä oikein mitään ihmeellistä enää ollut. Olin jo tottunut aika hyvin menoon ja meininkiin kennelillä, joten mitään huonoa en ainakaan vielä ollut hoitajaksi ryhtymisestä keksinyt.
“Ai hei Zema, sinä oletkin tullut”, Dee sanoi tullessaan olohuoneeseen.
“Jep, iin tulin”, vastasin hymyillen.
Meno kennelillä oli muutenkin mukavaa, kun ei ollut mitään niin pakollista ja tarkkaa tejemistä. Oli siis helppo muotoilla päivistä sellaisia, mitkä tuntuivat juuri silloin kivalta.
“Oletko vielä keksinyt mitään tälle päivälle?” hän kysyi pian.
“Ajattelin lähteä Watin kanssa vähän seikkailemaan metsään, kun vielä on valoisaakin”, kerroin samalla, kun rapsuttelin kennelin toista spanielia, Siinaa.
Dee oli juuri vastaamassa, ku kuulimme, että nyt tapahtui jotain. Äänestä oli vaikea epäillä paljoa mitään, joten lähdimme nopeasti katsomaan, että mitä oikein taoahtui.

Löysimme pian Watin, joka oli vähän päättänyt sisustaa paikkoja uudelleen. Tai ainakin yrittänyt semmoista hommaa aloittaa. Mitään uros ei kuitenkaan ollut onneksi saanut rikki, mutta kaikenlaista kevyttä tavaraa oli kyllä tiputeltu. Näytti myös siltä, että isompia tavaroita oli ainakin yritetty siirtää tai kaataa. Kunnon tuhoja Watti ei kuitenkaan ollut saanut aikaan.
“Näköjään meidän sisustussuunnittelija on taas päättänyt yrittää kokeilla jotain uutta”, Dee naurahti, kun aloimme nostella tavaroita paikoilleen.
“Taitaa teillä olla muitakin sisustussuunnittelijan alkuja kuin tämä yksi”, vastasin, kun mietin kuinka energistä porukkaa laumasta löytyi Watin lisäksi.
“Kyllähän niitä löytyy, vaikka Watti taitaakin olla ahkerin tai ainakin melkein”, hän kertoi.
Watti katseli hämillään touhujamme, kun laitoimme paikoilleen tavaroita, joita uros oli vaivalla tiputellut. En kyllä yhtään yllättänyt, ettei tällainen ollut Deen mielestä yhtään erikoista. Olihan hänellä sen verran koiria ja oikeita energiapommejakin, kun sattui löytymään. Korjailtuamme Watin jäljet suuntasin tieni sen kanssa ulos.

Tai siis ainakin yritin lähteä, koska Watti päätti vähän sanoa vastaväitteitä valjaiden laitosta. Uros ei olisi tahtonut olla sekuntiakaan paikallaan, jotta olisin saanut laitettua valjaat sen päälle. Remmejä olisi myöskin ollut erittäin mukava yrittää järsiä tai jotenkin muuten vain yrittää vaikeuttaa valjaiden laittoa. Hommassa kesti reilusti pidempään kuin olin aluksi ajatellut, mutta tiesinpä taas yhden asian lisää mihin piti totutella. Sain siis kuitenkin valjaat loppujen lopuksi pienten taisteluiden jälkeen spanielin päälle. Kyllähän valjaat saattoivat olla vähän oudon tuntuiset päällä, kun niihin ei vielä pahemmin ollut tottunut. Ymmärtämäni mukaan oli uroksella kyllä ollut valjaat muutaman kerran aikaisemmin lyhyitä aikoja päällä.
“Nyt viimein lähdemme”, sanoin ovella vähän naurahtaen, kun Watti oli viimein lähtökunnossa. Vilkaisin vielä nopeasti kelloa. Viisarit tikittivät puoli neljässä eli minulla oli vielä ihan hyvin aikaa.

Ulkona ei ollut läheskään niin kylmä kuin olin aluksi ajatellut. Se oli kuitenkin vain hyvä asia koska tarkenisimme pidempään ulkona enkä varmastikaan pystyisi väsyttämään Wattia mitenkään liikaa. Tai ehkä se voisi olla mahdollista, mutta mitään sellaista en ainakaan silloin keksinyt. Watti viipotti ympäriinsä pihalla sillä aikaa, kun itse kuljin portille.
“Tänne”, kutsuin uroksen luokseni päästessäni portille asti.
Eihän minun kyllä sitä käskyä tarvinnut toistaa tai tehdä oikeastaan mitään muutakaan kun, Watti juoksi korvat lepattaen luokseni. Leikin spanielin kanssa vähän ennen kuin otin sen hihnaan, jotta urokselle jäisi hyvä fiilis luoksetulosta. Kuka nyt edes tahtoisi tulla luokse, jos tietäisi joutuvansa hihnaan? Tuskinpa nyt kukaan. Lähdimme kulkemaan ensin tietä pitkin, mutta ulkoilun pääpaino tulisi silti olemaan metsässä. Ohiajavat autot hämmensivät Wattia, kun uros ei oikein tiennyt, että olisiko pitänyt pelätä vai haukkua. Lumisissa ojissa hyppiminen oli kuitenkin sen verran kivaa, että pian spanieli ei sen vuoksi juurikaan kiinnittänyt huomiota autoihin. Jollakin oli kyllä vähän erikoisia mitkä olivat kivoja, mutta kyllähän sen ymmärtää, että koirasta on kivaa hyppiä pöllyävän lumen seassa. Jonkin matkan jälkeen käännyimme metsäpolulle, jossa päästin Watin juoksentelemaan vapaana.

Pidin kyllä Wattia tarkasti silmällä, koska minulle oli kerrottu sen muutoin lähtevän omille teilleen. Epäilen kyllä, että vaikka olisi kuinka helposti irti pidettävä koira vahtisin sitä ainakin lähes yhtä hyvin. Kutsuin Wattia aina välillä luokse, koska tahdoin tarkistaa, että se pysyi kuulolla. Sille tulikin nopeasti tarvetta kuullessani ihmisen huutoa metsässä. Huomasin itse, että huudostani huomasi, että minua pelotti. Tai vähintäänkin epäilytti, että Watti oli jo päätynyt sen ihmisen luokse. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, koska näin uroksen viipottavan luokseni. Heitin lelun melkein viereeni ja Watin napatessa sen kiinnitin sen hihnaan. Uros ei myöskään kiinnittäisi ihan niin suurta huomiota vieraaseen ihmiseen, jos siihen törmäsimme, kun se sai kantaa lelua. Ketään ei kuitenkaan enää kuulunut tai näkynyt, joten päätin päästää Watin takaisin irti. Matka jatkui siis rauhallisesti ilman ongelmia, vaikka olinkin ehtinyt vähän pelätä, että jotain tapahtuisi. Näköpiiriini osui suuntaviitta, jossa oli muutaman reitin nimi sekä laavu. Laavulle olisi vain reilu kilometrin matka, joten päätin suunnata reittimme sinne. Minulla oli onneksi mukanani reppu, kuten oikeastaan aina sekä vähän pientä syötävää ja juomista.

Matka laavulle taittui nopeasti, koska maasto oli helppoa ja nopeakulkuista. Watti säntäsi innoissaan tutkimaan laavua. Itse istuiduin nuotiopaikan ääressä olevalle penkille ja kaivoin repustani pähkinöitä, välipalakeksin ja mehulla täytetyn juomapullon. Enkä kyllä osaa sanoa, että miksi kannan niitä aina mukanani, mutta ainakin niistä oli kerrankin hyötyä. Mutustin eväitäni ja seurasin Watin menoa. Paikka oli mielestäni tosi kiva ja sinne oli helppo kulkea eikä matkaakaan ollut kauheasti. Laavu oli siisti ja hyvässä kunnossa. Vaikka en itse siellä sisällä käynyt kuin pikaisesti, mutta ainaki spanieli vaikutti hyväksyneen sen. Laavulta näkyi myös kivan näköinen ranta, mutta en kuitenkaan tiedä, että olisiko se oikeasti hyvä. Koirien uittamiseen se kuitenkin varmaan ainakin sopisi, mutta sen selvittäminen sai jäädä keväälle. Siellä olisi kyllä kiva yöpyä joskus, kunhan ilmat ensin vähän lämpenevät. Alkoi olla jo aika hämärää, kun ajattelin olevan hyvä aika lähteä takaisin kennelille.
“No lähdettäisiinkö takaisin?” kysyin Watilta.
Uros haukahti iloisesti ja tuli luokseni.

Matka takaisin kennelille tuntui kuluvan vähintään kaksi kertaa niin nopeasti kuin laavulle meno. Ehkä se johtui siitä, että tiesin oikein mihin olin menossa tai sitten jostain ihan muusta. Maasto oli kyllä ollut helppoa, mutta silti kyllä tiesin ettei retkemme ollut mennyt pyöräteitä pitkin. Olinhan kuitenkin kulkenut pitkälti risujen seassa, kun polut olivat aika huonot. Siitä epäillen tuo laavukaan ei varmaan ollut mikään yleisin taukopaikka tai retkikohde. Kennelille palattuamme Watti oli kyllä rauhallisempi kuin lähtiessämme että olin tainnut onnistua väsyttämään sitä edes jonkin verran. Dee oli koirien kanssa pihalla kun palasimme.
“Taisitte kulkeakkin aika pitkän matkan”, hän sanoi nähdessään meidät.
“Paljon kello on?” kysyin Deen kysymykseen vastaamisen sijaan, koska itseöni kiinnosti, että kauan olimme oikein olleet pikkuisella retkellämme.
“Olisiko puoli kuusi”, Dee vastasi, mutta ilmeisesti oli vähän epävarma vastauksestaan.
Pari tuntia olimme siis onnistuneet käyttämään. Kerroin laavusta, jolla olimme käyneet ja muutenkin reitistämme Deelle. Hän kertoi joskus itsekin siellä käyneen, vaikka siitä oli jo useampi vuosi aikaa.

Vastaus:

Tässä taas yksi kivan pituinen ja hyvin kuvailtu tarina! Vähän tuntuu tyhmältä aina sepustaa nää samat jutut sulle kommentoidessa, mutta kun xD Sulle ja Watille on selvästi hyvää vauhtia kehittymässä jo melkoisen hyvä side. Watti on kyllä aika veijari, ei todellakaan oo ekoja kertoja kun suunnittelee kennelin sisustusta uusiksi. Sait kumminkin pidettyä villin spanielin hyvin aisoissa jopa metsässä! Annan tästä 40v€.

- Dee

Nimi: Zema

14.02.2017 20:19
Luku 3 Lähtölaukaus agilityyn, kurssitarina

Jalkani tärisivät jännityksestä, kun seisoin kennelin pihalla. Voisin sanoa, että minua jopa pelotti. Watti kiersi minua levottomasti ja haukahteli välillä. Minulla oli edessä agilitykurssin ensimmäinen kerta, mutta onneksi se oli sentään tutulla kennelillä. Kurssille kuitenkin tuli muualta muutama koirakko, että en kuitenkaan Watin kanssa kahdestaan siellä ollut. Oli paljon kivempi huomata, että olin saanut ostettua spanielille vähän omia tavaroita. Kieltämättä olin pelännyt, että milloin ne vanhat hajoavat. Dee laitteli jo kentällä esteitä valmiiksi ja yksi auto huristi pihalle. Siirryin Watin kanssa vähän sivummalle, jotta auto voisi parkkeerata rauhassa. Uros alkoi haukkua autolle, mutta koitin nopeasti kiinnittää sen huomion leluun. Kyllähän se onnistuikin siihen asti, kunnes autosta noussut nainen otti takakontista koiransa. Lähdin kävelemään Watin kanssa kauemmas toisesta koirakosta, koska mitään rauhoittumista en jännitykseni takia jaksanut edes yrittää. Nainen meni juttelemaan jotain Deen kanssa ja portista pihalle tuli minua varmaan muutaman vuoden vanhempi tyttö koiransa kanssa. Hän käveli rauhallisesti minun Watin luokse. Uros otti vieraat vastaan yllättävän rauhallisesti, vaikka alkoikin heti jotain säheltämään.
“Hei, oletko sinäkin tulossa agilitykurssille?” hän kysyi iloisesti.
“Kyllä olen”, vastasin nopeasti ja painoin katseeni alas.
“Okei, nimeni on muuten Julia ja koirani on Kipinä”, tyttö kertoi hymyillen.
Nyökkäsin ennen kuin vastasin:”Olen Zema ja koira on Watti, mutta se ei ole minun vaa hoitokoirani tällä kennelillä.”
“Aika kiva, mutta täällä on tuollainen mahdollisuus”, Julia vastasi.
Hymyilin takaisin, mutta en kuitenkaan vastannut mitään. Olisin tyytyväinen, jos kurssilla ei olisi kuin me kolme. Se määrä riitti minulle ihan hyvin, koska en vain halunnut ollut ainut.

Pian pääsimme aloittamaan. Siirryimme kaikki kentälle ja koirat saivat vähän haistella esteitä ja tutkia niitä. Dee kertoili siinä samalla jotain tärkeitä perusjuttuja. Hänen vieressään istui rauhallisesti Karma, joka seurasi muiden menoa. Siirryimme kuitenkin nopeasti ensimmäiseen pikkutehtävään. Homma oli aika yksinkertainen, koska piti vain koira menemään esteen yli. Vieras aloitti ja olin sanalla kuulevinani hänen nimekseen Jonna. Hän onnistui koiransa kanssa ensi yrittämällä. Kun päästin Watin irti ja lähestyimme estettä näin jo epäonnistumisen mielessäni. Mitä se kuitenkaan ketään haittaisi. Olimme tulleet oppimaan, emmekä näyttämään kuinka hyvin osasimme. Olin osunut oikeaan, joten pieleen meni.
“Kokeilkaa vain uudestaan”, Dee sanoi rohkaisevasti.
Nostin hymyn huulille ja lähdimme yrittämään uudelleen. Ei vieläkään onnistumista, mutta ymmärsin, että mikä voisi auttaa. Kolmas kerta toden sanoo tai ainakin meidän kohdalla. Minun oli mentävä hyvin läheltä estettä, jotta Watti hyppäsi esteen eikä mennyt vierelläni sen ohi. Seurasimme vielä, kun Julia teki saman tehtävän Kipinän kanssa. Dee kertoi pieniä vinkkejä, joita olisi hyvä hyödyntää, kun etenisimme selvästi vaikeampiin tehtäviin. Tai sellaisiin mitä saattoi oikeasti kutsua tehtäviksi.

Siirryimme suorittamaan samanlaisen tehtävän, mutta putken kanssa. Jonna aloitti tehtävän taas koiransa kanssa. Dee kehotti minua mennä tekemään sitä vielä esteellä, kun odotimme vuoroamme päästä putkelle. Olin kyllä tyytyväinen siihen, että pääsimme vielä tekemään pelkkää estettä, koska selvästikin olimme porukan kokemattomin pari. Tai toisena mahdollisuutena oli, että emme vain osanneet vielä lukea toisiamme. Itse uskoin vähän molempiin. Ehdimme saada jopa kolme onnistunutta hyppyä ennen kuin oli vuoromme mennä putken luo. Watti suostui putkeen paremmin kuin esteelle ensimmäisillä kerroilla. Uros vain kääntyi ensimmäisellä kerralla takaisinpäin eikä mennyt koko putkea. Eikä muuta kuin uusi yritys. Koko putkenhan se meni ja vauhdilla. En sitten tiedä, että oliko kyseessä vain minun hermojen koettelu vai oliko pitki oikeasti tuntunut pelottavalta. Olimme juuri siirtymässä kentän laidalle odottamaan, mutta Watti päätti singahtaa putkeen uudelleen. Sain kuitenkin spanielin melkein heti sen jälkeen ja Julia sain vuoron Kipinän kanssa. Oli jotenkin todella kiva seurata, kun muut tekivät samoja juttuja. Niistä oli helppo ottaa vinkkiä varsinkin, kun itse olit hyvin kokematon.

Siinä välissä meillä oli pieni tauko. Jonna siirteli esteitä Deen kanssa ja minä juttelin kentän reunalla Julian kanssa. Koirat makoilivat vierellämme levottomasti.
“Sinä ja Kipinä olette kyllä hyvä pari”, sanoin hänelle iloisesti ja katsoin hänen vieressä makaavaa koiraansa.
“Kyllähän mulla tuon säheltäjän kanssa ihan hyvä side onkin”, Julia vastasi hymyillen.
Pidin hänestä nopeasti paljon ja toivoin, että näkisimme muuallakin kuin vain kurssilla. Tietenkin myös Kipinää olisi kiva nähdä, jos vaikka onnistuisin saamaan matkaan enemmän hoitajia ja niin ollen enemmän koiria mukaan. Kyllähän Julia kuului ainakin osittain kennelin porukkaan. Tauko oli yllättävän nopeasti ohi ja jatkoimme treenejä.

Teimme lähtöjä avustajan kanssa. Minä toimin avustajana Julialle ja Kipinälle, joten hän oli siis puolestaan auttoi minua ja Wattia. Kummallekin parille oli tehty pieni ja suora radan pätkä, jota sai omaan tahtiin lähteä kokeilemaan. Tai siis Jonnahan meni yksin toista, kun Dee toimi hänelle vain avustajana lähdöissä. Julia sai kokeilla ensin Kipinän kanssa, koska tahdoin varmistaa, että olin ymmärtänyt tehtävän idean oikein. Kipinää ei edes tarvinnut suuremmin pitää, koska se osasi asian ennestään aika hyvin. He etenivät nopeasti menemään estettä sekä putkea peräkkäin, mutta heidän mentyään sen kerran siirryimme Watin kanssa harjoittelemaan. Spanielille lähtö olikin sitten vaikeampi ymmärrettävä. Uros olisi tahtonut lähteä heti perääni, joten pidensimme minun etumatkaani pikkuhiljaa metristä pidemmäksi. Kyllähän se sujui hyvin, jos nyt ei ajateltu Watin varaslähtöyrityksiä. Lähtöongelmat johtuivat varmasti siitä, kun spanieli ei oikein osannut odottaa melkein missään. Muutaman onnistuneen jälkeen menimme myös suoraan putken. Se jopa sujui, koska Watti sai vaan suoraa kiitää hypyltä putkeen. Mitään kummallista emme enää tehneet.

Minulla jäi kyllä ensimmäisestä kerrasta ihan hyvä fiilis, vaikka olimme selvästi huonoimmalla kokemuksella. Tai siis minulla ei ollut ollut yhtään kokemusta ohjaamisesta ennen tätä. Se vähä mitä nyt opin oli minulle paljon, koska kun niitä taitoja ei siellä pohjalla ollut. Saimme yrittää Watin kanssa niin monta kertaa, että onnistuimme ennen kuin mentiin eteenpäin. Pieni kurssiryhmämme oli kiva, vaikka Jonna jäikin koiransa kanssa minulle vielä ihan oudoksi kaksikoksi. Juliaan ja Kipinään tuli kuitenkin heti tutustua ihan hyvin. Odotin kauhulla kuinka eritasoiseksi tulen itseni jatkossa kokemaan, kun siirtäisimme vaikeampaan tekemiseen. Tiesin etten saisi ajatella niin, mutta en vain voinut sille mitään.

Vastaus:

Eihän tää ollu ollenkaan niin huono kun kovasti väitit :D Mukavasti pituutta löytyy taas, enkä löytänyt kuin pari kirjoitusvirhettä. Sulla on niin kivan tunnistettava kirjotustyyli, sen erottaa jotenkin joukosta, en osaa selittää :'D Watilla ja sulla meni oikein hyvin jos mietitään Watin energisyyttä ja sitä, että tää oli vasta eka kerta. Hyvä, että tutustuit vähän myös Juliaan! Annan tästä 37v€.

- Dee

Nimi: Emilia~

13.02.2017 23:27
1. Ensitapaaminen

Olin juuri syömässä päivällistä, kun kuulin puhelimeeni tulevan viesti. Olin laittanut viestiä hoitola Joystormiin, että pääsisinkö Nadja koiran hoitajaksi. Aavistelin, että saapunut viesti puhelimeeni oli Joystormin omistajalta. Niimpä otin puhelimen käteeni ja katsoin keneltä oikein olin saanut viestin. Arvasin oikein, viesti oli Joystormin omistajalta ja hän hyväksyi minut Nadjan hoitajaksi! Pomppasin ylös ja aloin hyppiä ilosta.
*Jes, kuinka mahtavaa! Minun on heti pakko päästä tapaamaan Nadjaa!* mietin mielessäni. Istuin alas pöydän viereen ja söin ruokani loppuun. Tämän jälkeen laittauduin, kävin vessassa ja laitoin ulkovaatteet päälleni. Suuntasin ulos ovesta, autonavaimet kädessäni. Avasin auton ovet, istuin sisään ja käynnistin auton. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoistavuotta ja saanut ajokortin vain muutama viikkoa sitten. Annoin autoni lämmetä hetken, ennen kuin lähdin kohti kenneliä.

Matka kennelille sujui nopeasti. Jätin autoni hoitolan parkkipaikalle, nousin ylös autosta, lukitsin ovet ja suuntasin itseni kennelille. Avasin pihaportin ja kävelin ulkokuistille, laitoin käteni ovenkahvalle, hengitin kunnolla sisään ja ulos. Tämän jälkeen astuin sisään ovesta.
''Hei! Emilia täällä!'' huusin päästyäni sisään. Suloiset koirat pyörivät jaloissani, olisin halunnut silittää ja puristaa niitä kaikkia, mutta koitin olla huomaamatta näitä koska en yhtään tiennyt miten kukakin koira reagoisi minuun. Ei parane tyrkyttää itseään, tai muuten koira voi vaikka purra.
''Hei!'' kennelin omistaja, Dee tervehti minua ja halusi heti esitellä minulle paikkoja.
''Juu esittele vaan, olen erittäin kiinnostunut siitä mitä kaikkea teillä nyt sitten täällä kennelissä onkaan tarjolla'', vastasin Deelle ja lähdimme kiertelemään.
''Noin, siinä olikin sitten kaikki tarpeellinen tieto'', Dee sanoi minulle kun kierroksen jälkeen palasimme samaan paikkaan, josta olimme kierroksemme aloittaneetkin.
''Ja tämä on sinun hoitokoirasi, Nadja'', hän jatkoi kun musta-valkoinen siperianhusky saapui luoksemme heiluttaen häntäänsä. Tämän jälkeen Dee poistui hetkeksi, mutta saapui pian taas takaisin. Minä silittelin Nadjaa ja annoin tämän nuuskia minua. Nadja antoi pusun poskelleni ja heilutti häntäänsä. Dee oli tuonut minulle hihnan ja valjaat lainaksi Nadjan ulkoilutusta varten, koska en vielä ollut tietenkään ostanut Nadjalle omia ulkoilutamineita.
''Kiitos, Dee! Me tästä menemmekin heti pienelle lenkille!'' sanoin innokkaana Deellee ja aloin laittamaan valjaita Nadjan päälle. Kun sain valjaat kunnolla Nadjalle, kiinnitin hihnan valjaisiin ja lähdimme ulos.

''Noniin Nadja, nyt kierretään pieni lenkki. Ihan pieni vain näin alkuun, sitten kun olemme tutustuneet enemmän niin uskallan viedä sinut kauemmas kennelistäkin ulkoilemaan ja leikkimään'', sanoin Nadjalle tämän kävellessä innokkaana vierelläni. Kiersimme arvioltani noin kolmenkilometrin lenkin, matkan varrella Nadja haisteli ja tutki kovasti paikkoja ja teki tarpeensa myös matkalla. Lenkin jälkeen palasimme kennelille. Menimme takaisin sisälle ja otin Nadjalta hihnan ja valjaat pois ja kävin palauttamassa tämä Deelle. Kiitin ja kysyin mistä voisin hakea Nadjalle ruokaa ja vettä sekä kupit, koska niitä minä en vielä ollut ostanut Nadjalle. Dee näytti mistä sain ruokaa, kupit ja vettä. Täytin kupit ruualla ja vedellä ja vein ne Nadjalle. Nadja söi kovaa vauhtia ruokansa ja joi puolisen kuppia vettä päälle.
''Hieno tyttö!'' sanoin ja silitin Nadjaa, rapsuttelin vielä jonkin aikaa tätä ennen kuin minun oli lähdettävä.
''Seuraavalla kerralla sitten leikitään ja käydään ehkä vähän pidemmällä lenkillä. Olit tosi hienosti tänään, enkä usko että meillä tulee olemaan minkään laisia ongelmia'', sanoin Nadjalle silittiäessäni tätä. Nadja heilutti minulle häntäänsä, halasin vielä tätä ja huusi heipat Deelle ja muille. Tämän jälkeen lähdin autolleni ja ajoin takaisin kotiin.

Vastaus:

Jjeee, ensimmäinen tarinasi! ^^ Tässä oli oikein sopivasti pituutta, ei ollut liian lyhyt vaikka pidempiäkin olen nähnyt! Kuvailua oli kohtuullisen hyvin. Kiinnitin huomiota pariin pieneen virheeseen, jotka korjaisinkin:
"että pääsisinkö Nadja koiran hoitajaksi." Tämä lause minusta kuulosti hiukan oudolta, etenkin "Nadja koiran". Itse laittaisin ehkä vain "että pääsisinkö hoitajaksi." ja jatkaisin sitten eri lauseessa Nadjasta kertomista. Lisäksi Joystorm ei kulje nimellä hoitola, vaan kennel! "kahdeksantoistavuotta" ei ole yhdyssana, joten kirjoitetaan vuotta vasta välilyönnin jälkeen.

Oli hienoa, että tajusit, ettei itseään kannata heti tyrkyttää koirille, eihän niistä aina tiedä. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan hiukan enemmän tästä esittelykierroksesta, nyt vain skippasit sen ja jatkoit suoraan sen jälkeisestä ajasta. "Musta-valkoinen" kirjoitetaan ilman väliviivaa. "Kolmenkilometrin" ei myöskään ole yhdyssana, vaan kirjoitetaan "Kolmen kilometrin". Löysin myös pari kirjoitusvirhettä, mutta niitä tapahtuu kaikille. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin muutamasta epäkohdasta huolimatta siisti ja selvästi huolella kirjoitettu tarina, annan tästä 28v€!

- Dee

Nimi: Zema

13.02.2017 18:48
Luku 2 Tutustumista

Heti ulko-ovesta päästyäni kaduin sitä, että olin maininnut sisarusteni kuullen lähteväni kennelille. He olivat hidastaneet lähtöäni, koska olivat koittaneet saada minut suostumaan siihen, että he pääsisivät mukaan. En kuitenkaan ainakaan vielä suostunut siihen, mutta ehkä joskus saattaisivat päästäkin mukaan. Tuskin molemmat siltikään samalla kertaa. Koko se asia jää kuitenkin nähtäväksi jonnekin tulevaisuuteen. Vähän lumihiutaleita leijaili taivaalla ja tuuli lennätti hiuksiani. Mitään suuria suunnitelmia minulla ei sille päivälle ollut, mutta ainakin lenkillä olisi tarkoitus Watti käyttää. Ajatukset risteilivät vähän missä sattui, mutta eihän se mitään haitannut. Vaikka matkani kennelille onkin lyhyt, se tuntui todella pitkältä. Syy siihen oli varmasti se, että tahdoin vain päästä puuhailemaan Watin kanssa. Koitin tehdä päässäni jonkinlaista suunnitelmaa tämän päivän touhuista, mutta se tuntui vain yksinkertaisesti mahdottomalta. Se ei ainakaan ollut saanut matkaa tuntumaan yhtään lyhyemmältä, vaikka niin olin vähän ajatellut. Seurasin tarkasti katseellani sitä, että missä kohtaa olin menossa, koska en tahtonut vahingossakaan kävellä ohi. Pian jo tutun näköinen valkea puuaita tuli näkyviin ja päätin juosta ne viimeiset parikymmentä metriä portille. Tällä kerralla piha oli tyhjä ja pystyn huoletta avata portin, kun ei tarvinnut katsoa samalla koirien perään. Nousin rauhallisesti terassille ja melkein heti sen sisältä alkoi kuulua haukuntaa. Koirat huomasivat näköjään todella helposti, jos joku oli tulossa.

Eteisessä minua oli vastassa muutamia koiria, joista nimeltä tiesin tosin vain Watin. Kamppailin koirien innokkuuden vuoksi jopa siitä, että sain edes tilaa pitää molempia jalkojani lattialla. Jos jokin asia vaatisi suurella osalla porukasta harjoitusta niin, tämä se oli. Lopulta taistelin tieni eteisestä eteenpäin. Toivoin, että kun enää niin erikoinen tulija vain pari koiraa olisi tervehtimässä. Watti oli ilmeisesti jo mieltänyt minut ihmisekseen, koska spanieli oli ainut minua enää seuraava koira. Pysähdyin äkkiä kuullessani olohuoneesta jonkin muunkin ihmisen kuin Deen ääneen. Puheesta en saanut selvää, mutta päätin siitä huolimatta mennä sinne ja toivoa, että heillä ei ollut mitään tärkeää menossa.
“Hei vain Zema”, Dee tervehti heti huomattuaan minut.
“Moi”, sanoin ja vilkaisin Deen vieressä sohvalla istuvaa tyttöä.
Heidän jaloissaan makasi kaksi bordercollieta ja sohvalla osittain Deen sylissä pötkötti vaalea corgi. Minulla oli hämärästi sellainen muistikuva, että corgi oli Taco, mutta muiden koirien nimistä en kyllä tiennyt mitään. Itse istahdin lattialle, koska jotenkin pidin siitä enemmän.
“Olen muuten Smiler, mutta sano vain Shmi”, tyttö kertoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
“Okei, olen siis Zema”, sanoin siltä varalta, että Smiler ei olisi kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Dee sen oli maininnut.
Corgi hypähti alas sohvalta ja meni vähän matkan päähän makoilemaan. Watti katsoi koiraa vähän hämillään ja päätti, että jos corgi kerran suostui liikkumaan saisi luvan myös leikkiä. Spanieli yritti parhaansa mukaan saada pientä paimenta innostumaan, mutta pääsi jo lähelle turhautumista toisen siihen suostuessa. Dee lähti melkein huomaamattamme johonkin. Koska en halunnut välillemme mitään kauheaa hiljaisuutta, päätin koittas saada Smilerin kanssa pientä keskustelua aikaiseksi.
“Onko tuo hoitokoirasi?” kysyin nyökäten hänen jaloissaan olevan koiran suuntaan.
“On, Frodo”, tyttö vastasi ja rapsutti koiraa.
Frodo nousi äkkiä ja meni katsomaan mitä Taco ja Wattin oikein puuhasivat. En tainnut Frodoa juuri kiinnostavan, mutta olihan se kiva, etteivät kaikki koirat olleet heti tutustumassa jokaiseen yli innokkaasti. Kerroin vähän itsestäni ja myös Smiler kertoili myös jotain itsestään. Äkkiä hänen puhelimeensa pirahti soimaan. Tyttö kaivoi sen hätäisesti taskustaan. Vaikutti vahvasti siltä, että oli soittaja kuka tahansa hän tahtoi, että Smiler lähtisi pois sieltä mistä oli.
“Minun on lähdettävä”, hän sanoi pian lopetettuaan puhelun.
“Ei se mitään, oli kuitenkin kiva tutustua edes johonkin hoitajaan”, vastasin hymyillen.
Smiler oli vaikuttanut todella mukavalta, vaikka alkuun oli vaikea saada mitään keskustelua aikaiseksi. Toisaalta, kun tiesi molemmilla olevan edes yhden saman kiinnostuksen kohteen, oli keskustelun aloittaminenkin ollut helpompaa.

Olin lähdössä Watin kanssa ulos melkein heti Smilerin lähdön jälkeen, mutta Dee ehti juuri kysyi minulta, että tahtoisinko auttaa koirien ruokinnassa. Tietenkin suostuin auttamaan, koska en keksinyt syytä miksi en olisi suostunut auttamaan. Dee selitti minulle vähän ruokamääristä ennen kuin aloimme laitella ruokia kuppeihin. Kaikissa kahdeksassa kupissa oli vihdoin ruuat käskimme koirat istumaan ja laskimme kupit rauhallisesti koirien kuonojen eteen.
“Saa ottaa”, Dee sanoi pidettyämme koiria pienen hetken jännityksessä.
Kaikki syöksyivät nopeasti ruokiensa kimppuun ja nopeimmat koittivat jopa viedä vähän kaverinkin ruokia. Nostimme kupit pois lattialta sitä mukaan, kun koirat saivat syötyä. Odottelin lähemmäs puoli tuntia koirien ruokinnan jälleen ennenkuin kuin nappasin Watin ja lähdimme ulos.

Huomasin aika nopeasti, että Watti oli hihnassa aikamoinen säheltäjä. Se asia ei kuitenkaan yllättänyt, koska olihan Dee asiasta kuitenkin maininnut. Spanieli oli vahvasti sitä mieltä, että vayhtini oli liian hidas ja. Lumioenkoissa uros myös sukelteli ahkerasti. Watin hihnakäytöksessä oli kyllä paljon työstettävää, joten uskon epäilen meidän lenkkeilevän paljon myös normaalisti tiellä, kuten tuolloin ensimmäisellä kerralla. Tietenkin paljon harjoitteita tehdään myös ihan pihalla. Se asia oli kyllä varmasti uroksen mielestä tylsää, mutta kyllähän kaikki perusasiat, joihin myös hihnakäytös kuului oli saatava kuntoon. Vastaantuleva koira sai Watin haukkumaan ja vetämään hihnassa innokkaasti. Pysähdyin äkkiä ja vetäisin hihnasta.
“Ei”, sanoin napakasti, koska sen voisi yrittää saada toimimaan kieltona ainakin vetämiseen.
Matka jatkui vasta, kun koira oli mennyt ohi ulkoiluttajansa kanssa ja Watti lopetti haukkumisen. Meinasin kääntyä yhdelle pienelle metsäpolulle, mutta ajattelin olevan kuitenkin parempi pysyä vielä ihan vain tiellä. Matka taittui yllättävän nopeasti, kun mietin mitä kaikkea voisin spanielin kanssa lenkin jälkeen tehdä. Matka ei kyllä muutenkaan pitkä ollut.

Päästin Watin irti pihalla pistimme lelun kanssa kunnon bileet pystyyn. Uros riepotti kulunutta lelua kovin ottein ja epäilin koko ajan, että se menisi rikki. Ihmeellisen hyvin näytti lelu kuitenkin taistelevan. Muutamat rauhoittumisharjoitukset siinä leikin ohella tuli myös otettua. Ne varmistivat hyvin Watin vauhdin, koska pysähtyminen edes hetkeksi oli sille yllättävän haastava tehtävä. Tosin kyseessä oli vasta nuori koira, joka ei selvästikään ollut maailman helpoin tapaus. Sentään niinkin yksinkertaiset asiat kuin istuminen ja maahameno sujuivat vauhtipedolta ongelmitta, vaikka uroksesta näki kuinka tylsää se oli. Päätin siihen väliin heittää taas kunnon leikin, jotta Watti ei ihan tylsistyisi.
“Tänne se lelu”, naurahdin, kun Watti onnistui kiskaista sen otteestani ja lähti juoksemaan ympäriinsä se suussaan.
Uros kuitenkin tuli nopeasti takaisin lelun kanssa ja jatkoimme vielä vähän harjoittelua. Istumisen ja maahanmenon vaihtelu oli kuitenkin Watista selvästikin hauskaa, vaikka suuremmin liikkua ei saanutkaan. Loppuun otimme vielä vain vähän seuruuta. Kyllähän Watti selvästi idean ymmärsi, mutta eikö ympäriinsä juoksentelu olekin paljon hauskempaa kuin nätisti vieressä kulkeminen. Sitä mieltä uros ainakin oli. Viimeisenä annoin vielä spanielin viipottaa sen jälkeen ihan mielensä mukaan. Kyllähän Watti tuntui yleensä hyvin ymmärtävän, että mitä siltä tahdoin. Kuitenkin pelleily ja hermojen koettelu on uroksen mielestä hauskempaa. Ehkä meistä tulee vielä joskus oikeesti hyvä kaksikko.

Vastaus:

Sairaan nopee xD Tässä oli myös mukavan pituinen tarina, ja kuten tasolta 1 pääsyyn vaaditaan, autoitkin minua koirien ruokinnassa. Kiitos avusta! Löysin muutamia kirjoitusvirheitä, mutta ne eivät paljoa haitanneet. Lisäksi oli tämä kohta: "Jos jokin asia vaatisi suurella osalla porukasta harjoitusta niin, tämä se oli." Tässä kohtaa on mielestäni pilkku hiukan hassulla paikalla, itse laittaisin sen sanan "harjoitusta" jälkeen. Annan tästä kuitenkin 35v€!

- Dee

Nimi: Smiler

12.02.2017 21:33
Luku 1 :: Kennel Jaystorm

Smiler juoksi innoissaan hiekkatietä pitkin, jota pietti ohut ja hauras lumi. Pakkasta oli sen muutaman astetta, mitä suomessa nyt usein parhaimmillaan oli. Pakkanen ei tuntunut ollenkaan pahalta jatkuvassa liikkeessä. Smiler oli hyvin innoissaan. Vain noin vartti sitten hän oli saanut sähköpostin, jossa hänet oltiin hyväksytty läheisen kennelin hoitajaksi. Kennel oli nimeltään Joystorm. Upea nimi, ainakin Smilerin mielestä. Hiekkatietä oli jatkunut suoraan jo jonkin aikaa, kunnes sen päässä näkyi risteys. Smiler kiihdytti vauhtiaan niin, että hänen harmaa piponsa meinasi lähteä päästä. Saapuessaan risteykseen, hän pysähtyi huohottaen. Vaikka hän oli käynyt kennelillä kerran aikaisemmin, hän halusi aina tässäkohtaa pysähtyä ja lukea ääneen kyltin nolet, joista ylepi osoitti vasemmalle ja alempi oikealle.
”Kissanmintun lenkki 5km”, Smiler luki ylemmän.
”Ja Kennel Joystorm 0.5km.”
Kennelille ei olisi enää pitkästi. Smiler lähti taas juoksemaan oikealle. Tie nousi loivasti ylöspäin ja hänen oli pakko hidastaa kävelemään. Hän oli jo juossut pitkään eikä muistanut hengittää kunnolla, joten kylkeen alkoi pistää. Smiler yritti kävellä mahdollisimman nopeasti. Hän ei olisi millään malttanut odottaa päästä kennelin pihaan, jossa odotti lauma ihania koiria. Hän oli käynyt täällä viimeksi viikko sitten. Silloin hän oli vähän tutustunut kennelin omistajaan, Deehen. Koirat kyllä kiinostivat häntä enemmän kuin Dee. Mutta Deellä oli varmasti kokemusta koirista ja häneltä varmasti saisi neuvoa jos tarvitsisi. Kaikki kennelin koirat olivat aivan ihania, mutta yksi oli ylitse muiden. Nimittäin bordercollie Frodo. Vaikka Frodo ei täysin luottanutkaan Smileriin, oli hän rakastunut urokseen täysin.
Pian tuttu rakennus tuli näkyviin ja Smiler alkoi taas juosta. Hän saapui avaraan pihaan. Mistään ei kuulunut koirien ääniä, joten kaikki taisivat olla sisällä. Kevein harppauksin Smiler hyppeli ovelle. Hän koputti siihen tahdikkaasti kolme kertaa. Hän kuuli muutaman koiran haukun. Ainakin Dee tietäisi jonkun olevan ovella. Pian nuori nainen avasikin oven, työntäen toisella jalallaan koiria taaemmas.
”Hei.. Smiler!” hän tervehti.
”Tule sisään.”
Smiler astui sisään ja koira piirittivät hänet. Hän yritti antaa rapsutuksia kaikille, mutta kädet eivät riittäneet.
”Noniin, antakaahan Smilerin riisua ulkovaatteensa”, Dee yritti sanoa koirille, mutta tuloksetta.
Lopulta koirat rauhoittuivat ja lähtivät puuhailemaan muita juttuja. Smiler riisui kenkänsä ja ripusti takkinsa henkarista roikkumaan. Piponsa hän laittoi takin hihaan.
”Tulit aika nopeasti”, Dee naurahti.
”Tulin heti kun luin viestisi”, Smiler vahvisti.
Kaksikko meni olohuneeseen, jossa koirat leikkivät yhdessä. Matolla istui mustahiuksinen tyttö, leikkien jonkun spanielin kanssa. Smiler oli nähnyt sen viimeksikin, sen nimi taisi olla Waltsu tai joku. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt kaksikkoon enempää huomiota.
”Missä Frodo on?” Smiler kysyi ihmeissään, kun tricolour väritteistä koiraa ei näkynyt mssään.
”Ai niin, yksi hoitajistamme, Bonus, otti Frodon mukaan lenkille oman hoidokkinsa kanssa”, Dee kertoi.
”He palaavat taatusti pian.”
Samalla sekunnilla ovi aukesi ja eteinen täyttyi taas innokkaista koirista. Vain mustahiuksisen tytön koira ei osoittanut minkäänlaista kiinostusta eteiseen. Heillä taisi olla vahva side ja tyttö taisi olla hyvä koirien kanssa. Smiler tutustuisi häneen mielellään. Pian punaposkinen tyttö tuli kahden koiran kanssa olohuoneeseen, Toinen koirista oli musta saksanpaimenkoira, Smilerin muistin mukaan Varjo ja toinen hänen oma hoidokkinsa Frodo. Frodon silmissä pilkahti ja se juoksi häntä heiluen hoitajansa luo.
”Hei Frodo”, Smiler tervehti ja rapsuti koiraa.
”Kävitkö lenkillä?”
Smiler istui lattialle Frodon kanssa. Bonukseksi kutsuttu tyttö istahti sohvalle ja hänen musta hoidokkinsa hyppäsi hänen vierelleen. Hän ei sanonut sanaakaan muille hoitajille vaa kuiskutteli jotain hoidokkinsa korvaan.
”Tutustukaa te vaikka sillävälin toisiinne, niin käyn toimistossa hoitamassa pari asiaa”, Dee sanoi ja lähti huoneesta.
Hiljaisuus oli kiusallinen kolmen hoitajan välillä. Smilerin teki mieli rikkoa se, muttei viittinyt.
Öhm.. No olen.. Bonus”, sohvalla istuva tyttö sitten sanoi.
”Minä olen Smiler”, Smiler kertoi.
”Kutsukaa vaan Shmi.”
Bonus nyökkäsi ja molemmat tytöt katsoivat sitten mustahiuksiseen tyttöön, joka istui matolla. Hän säpsähti hieman yllättyneenä, kun hänenkin pitäisi esittäytyä.
”Olen Zema”, hän sanoi hiljaa.
Siihen se sitten jäikin. Hiljaisuus jatkui ja jatkui, kunnes Bonuksen äiti soitti olevansa pian kennelillä. Tyttö puki vaatteet, hyvästeli hoidokkinsa ja hilppaisi ulos ovesta. Smiler jäi kahden mustahiuksisen Zeman kanssa. Pian myös Dee tuli takaisin.
”Ai Bonus lähti”, hän harmitteli.
”Munkin pitää varmaan lähteä”, Zema totesi ja nousi ylös.
Hän puki omat vaatteensa ja avasi oven. Hän huusi pikaiset moikat ennenkuin sulki oven.
”Vaikuttivatko he mukavilta?” Dee kysyi ja istui sohvalle.
”Ihan kivoilta”, Smiler vastasi ja rapsutteli Frodoa.
Dee nyökkäsi. He juttelivat vielä jonkin aikaa, kunnes Smilerinkin piti lähteä. Häntä jäi hieman harmittamaan, ettei voinut heti käydä lenkillä Frodon kanssa. Mutta jokatapauksessa hän tulisi pian uudestaan katsomaan Frodoa.

Vastaus:

Kivan pituinen ja mukavaa luettavaa! Hyvällä tavalla erikoista, että kirjotat kolmannessa persoonassa, vaikka hoitotarinat kirjotetaan yleensä ensimmäisessä - tykkään. Tarina eteni sopivaa vauhtia, mutta olisin ehkä vähän enemmän silti kaivannut Frodon kanssa puuhastelua. Ei se mitään, kyllähän sitä vielä ehtii ;3 Annan tästä 32v€!

- Dee

Nimi: Zema

12.02.2017 19:06
Luku 1 Punavalkoinen formula

Pakkanen puri poskiani, kun kävelin tylsistyneesti ympäri pihaa. Potkin lunta edestäni ja nappasin maasta välillä vähän lunta, minkä heitin ilmaan. Olin tehnyt jälleen aika suurenkin virheen ehdottaessani lemmikin ottoa. Eihän siitä ollut seurannut kuin paljon huutoa ja käskyn kadota näköpiiristä heti. En tiedä miten niin pienestäkin ehdotuksesta voi tulla niin paljon huutoa. Minulle kuitenkin aina selitettiin sitä samaa, että pitäisi hankkia kunnon tekemistä, mutta eikö siinä lemmikissä sitä sitten olisi? Ymmärrän kyllä, että siitä tulisi myös paljon vastuuta. Ja jos isältäni kysytään niin kunnon tekeminen voi olla vain joku säännöllinen harrastus ja sitähän lemmikki ei ole ainakaan hänen mielestään. Uskon kyllä, että jos meille jokin lemmikki tulisi en kantaisi siitä kaikkea vastuuta, vaikka se minun oma olisikin. Epäilen etteivät sisarukseni osasi pitää näppejään erossa siitä. Kaaduin velttona lumeen ja muutama suolainen kyynel tipahti viereeni. Ei olisi varmaan ikinä pitänyt edes koskaan ajatella lemmikkiä ja uskoa, ettei sellaista koskaan tule. Kuitenkin sen vähän verran mitä oli muutamien eri koirien kanssa päässyt puuhailemaan, tiesin erittäin hyvin, että kyllä minulla vielä joskus sellainen olisi. Liikkumattomana lumessa maatessa tuli nopeasti kylmä, joten minun oli pian jo noustava. En kuitenkaan uskaltanut palata vielä sisään, joten päätin lähteä lähteä vähän kävelemään johonkin.

Tie oli luminen, koska kotini lähistöllä olevat tiet aurattiin aina viimeisimpinä, mutta ei siitä mitään suurta haittaa ollut. Olihan liikennekin siellä aika vähäistä. Päätin ihan vain mielenkiinnosta lähteä kävelemään vähän kauemmas isoista teistä, koska siellä en ollut niin paljoa liikkunut. Ehkä voisin löytää jotain mielenkiintoista ja siellä en törmäisi varmastikaan tuttuihin. Emme olleet asuneet Keuruulla vielä pitkään, joten löysin vielä helposti uusia ja mielenkiintoisia paikkoja. Paljoa ihmisiä en myöskään vielä tuntenut, mikä ei kyllä minua itseäni suuremmin haittaakaan. Kävelin tien reunaa pitkin potkien välillä reunoilta lunta ojiin. Aurinko paistoi puiden välistä tielle ja yritti parhaansa mukaan sokaista minut. Suuremmin lämmittäjäksi ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä ollut. Säpsähdin äkkiä ajatuksistani kuullessani koirien haukuntaa. Ajattelin ensin, että kohta jostain juoksee irti oleva koira päälleni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut vaan haukunta tuli valkean talon pihalta, jonka kohdalle juuri tulin. Taloa ympäröi vaalea puuaita, johon varovasti nojaten jäin katsomaan pihalle. Ensimmäisenä kulman takaa aidan luokse juoksi upean värinen bordercollie. Koira haukkui kovaan ääneen ja juoksenteli edestakaisin aidan luona. Hätkähdin peruutin pari askelta huomatessani vaalean corgin nousseen aitaa vasten.
“Senkin säikyttäjä”, naurahdin ja palasin lähemmäs aitaa.
En viitsinyt koiraan koskea, vaikka koira varmasti olisikin antanut. Koira oli kuitenkin minulle ihan vieras enkä edes tiennyt, että kuka sen omisti. Olin juuri lähtemässä siitä pois, kun huomasin nurkan takaa tulevan lisää koiria ja niiden perässä nuoren naisen. Nainen näytti iloiselta, joten aattelin ettei se suuttuisi, kun vain katselin siitä. Eihän sitä kuitenkaan ikinä voinut mitään varmasti tietää, mutta nyt luotin kuitenkin epäilyihini.

Hän käveli rauhallisesti luokseni koirat kannoillaan. Silloin iskin silmäni kahteen kauniiseen walesinspringeespanieliin, jotka huomasin nopeasti muiden koirien seasta. Siinä oli yksinkertaisesti kaksi vain niin kaunista koiraa.
“Hei”, nainen sanoi hymyillen ja rapsutti innokasta bordercollieta.
“Moi”, vastasin vähän ujosti ja pelkäsin kohta alkavan kauhean valituksen siitä, että olin jäänyt siihen aidan luokse.
Seurasin katseellani koirien menoa, kun odotin pienen hetken, että nainen sanoisi jotain. Aloin jo harkita jatkavani matkaa, kun hänellä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Kuka tosin alkaisi vain jutella jollekin nuorelle tytölle, joka sattumoisin kulki ohi tai jäi katsomaan hänen koiriaan.
“Haluaisitko tulla katsomaan koiria?” hän lopulta kysyi tuskallisen hiljaisuuden jälkeen.
Mikä ajatustenlukija nainen ikinä nyt olikaan en voinut olla hymyilemättä. Jännitys hyppäsi kurkkuun, koska pelkäsin kysymyksen olevan vain joku syy hänelle suuttua minulle.
“Voinhan minä tulla”, vastasin lopulta ja koitin parhaani mukaan peittää innostustani.
Nainen nyökkäsi ja avasi varovasti portin.

Livahdin nopeasti portista ja sain heti useammalta koiralta innokkaita tervehdyksiä. Koitin siinä laskea monta koiria oikein oli, mutta varma tuloksesta ei kyllä voinut olla.
“Olen muuten Dee ja tämä on kennel Joystorm, kun unohdin aikaisemmin kertoa”, nainen kertoi hymyillen.
En tiedä tulisinko minä tai hän tekemään tiedolla koskaan mitään, mutta päätin ihan kohteliaisuudesta päätyä kertomaan oman nimeni. Toisaalta oli jotenkin kiva tietää, että niinkin lähellä oli kennel.
“Olen Zema”, kerroin samalla, kun toinen spanieleista yritti innokkaasti tehdä tuttavuutta kanssani.
“Kiinnostaisiko sinua alkaa hoitamaan jotain koirista?” Dee kysyi aika yllättäen.
Kun hän oli sen sanonut, uskon ilmeeni olleen kyllä näkemisen arvoinen. En ollut ensin varma, että olinko kuullut edes oikein. Toivoin sen kuitenkin olevan totta.
“Se voisi olla kivaa”, vastasin, vaikka en ollutkaan ihan varmaa siitä, että mitä hoitaminen siellä oli.
“Tutustu koiriin rauhassa niin pystyt päättämään oman hoitokoirasi”, hän sanoi ja antoi minulle vähän rauhas.
Nyökkäsin ja menin kyykkyyn silittelemään yhtä koirista. Valinta ei varmastikaan olisi helppo. Olin melkein varma, että koiria oli kahdeksan. Vaihtoehtoja siis olisi. Puuhailin vähän koko porukan kanssa sekä jokaisen kanssa omineen, jotta saisin jokaisesta edes vähän irti. Koiria karsiutui aika nopeasti pois syystä, jos toisesta. Pian jäljellä oli heti niiden näkemisen jälkeen minut lumonneet spanielit.
“Onko päätöstä vielä syntynyt?” Dee tuli pian kysymään, kun leikin toisen spanielin kanssa.
“Ei, mutta lähellä ollaan. En oikein tiedä kumpi näistä kahdesta punavalkoisesta karvakaverista olisi minulle parempi”, selitin hymyillen.
Nainen auttoi minua valinnassa kertomalla niistä kahdesta koirasta enemmän. Deen avustuksella päätös syntyikin nopeasti. Pian sainkin hoitokoiraltani paljon pusuja sen ollessa niin innoissaan kaikesta.
“Nimeltään hoitokoirasi on siis Watti”, Dee kertoi minulle, kun kävelimme ovelle.
Watti kulki kannoillamme muutaman muun koiran kanssa. Nainen kutsui koko lauman näppärästi luokseen, kun menimme sisään.

Eteisessä olikin aika häslinki, kun koirat pyörivät jaloissa pienessä eteisessä. Hyvä, että pysyin edes pystyssä ottaessani kenkiä pois jalasta. Menimme kirjoittamaan yhden paperin ja tein nopeasti kyltin kaappini oveen, jotta tunnistaisin sen omakseni. Dee kertoi samalla minulle tehtävistäni ja kennelin tavoista. Se homma olikin nopeasti ohi ja pääsin rauhassa tekemään tuttavuutta Watin kanssa. Menin istumaan olohuoneen lattialle ja Watti pyöri innokkaasti ympärilläni, mutta katosi pian johonkin. Koira palasi nopeasti kantaen suussaan narulelua. Lelu oli hyvin tuhotun näköinen, mutta varmasti vielä toimiva, vaikka jo viimeisiä päiviään viettävä. Tartuin vähän epäröiden leluun, koska epäilin Watin saavan siitä liikaa vauhtia sisätiloihin. Spanieli oli kyllä jo luonnostaankin selvästi oikea energiapakkaus. Pienen ja nopean leikin jälkeen koitin saada koiran rauhalliseksi, mutta yritys oli selvästikin turha. Watti alkoi puuhailla vieressäni lelulla jotain ihan omaa. Uros oli selvästikin heti alkuun iloinen toheltaja, jolle rauhoittuminen vaikutti vaikealta. En kyllä mitään rauhallista sohvaperunaa hoidokiksi kyllä tahtonutkaan. Pian Deekin tuli katsomaan, että mitä oikein puuhailimme.
“Taisin onnistua valitsemaan sen lauman pellen”, naurahdin huomattuani hän tulleen paikalle.
“Kyllähän Watti aika pelle onkin, ainakin sinulla riittää tekemistä sen kanssa”, hän sanoi hymyillen ja istui sohvalle.
Pystyin itsekin uskoa vahvasti siihen, että kyllä meillä tekemistä riittäisi ja paljon. Watti ei vaikuttanut miltään helpoimmalta koulutettavalta, koska energisyydestä päätellen sen keskittyminen ei varmaan ole mitään parasta. Vaikka energisyys ei tietenkään automaattisesti tarkoita huonoa keskittymiskykyä, uskon silti siihen uroksen kohdalla.
“Voisi olla hyvä idea, että menisin Watin kanssa puuhaamaan ulos”, sanoin hymyillen ja samalla katsoin, kun spanieli riepotteli lelua.
“Menkää vain, niin näet millainen vauhti tuosta lähtee”, Dee vastasi hymyillen.
Pystyin kyllä hyvin uskoa, että vauhtia spanielilla riittäisi. Nousin ylös ja lähdin kulkemaan kohti eteistä. Watti ei ensin ymmärtänyt, että sen olisi pitänyt lähteä perään. Uros tuli kuitenkin eteiseen vähän jäljessä, mutta ainakin vauhdilla. Oli aika lähellä, että uros ehti edes jarruttaa ennen kuin se olisi törmännyt jalkoihini. Nappasin naulasta jo aika kulahtaneen pannan hihnan, mutta Watti sai ainakin aluksi olla irti. Kuitenkin jos pihalta lähtisimme joutuisi koira kiinni.

Heti, kun ovi aukesi Watti viipotti korvat ilmassa heiluen jo jonkin matkan päässä. Ajatuksissani pilkahti kauhukuva siitä, että portti olisi jotenkin jäänyt jossain vaiheessa auki. Tiputin pannan ja hihnan terassille oven läheisyyteen ja lähdin kuljeskelemaan pihalle. Uroksen säntäillessä pitkin pihaa kävin tarkistamassa asian ja portti oli kyllä kiinni. Olin nopeasti ulos lähtiessä napannut matkaan yhden lelun, jonka voimin koitin saada kiinnitettyä Watin huomion. Uros vilkaisi lelua, mutta ei kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Spanieli päätti kuitenkin tehdä yllättävän syöksähdyksen lelun kimppuun. Watti oli heti täysillä mukana leikissä ja meinasi jopa saada helpolla lelun minulta. En ehkä ollut ihan niin kovia otteita leikkiin odottanut, mutta ei niistä kyllä haittaakaan ole. Uros säntäsi leikistä heti taas juoksemaan pitkin pihaa ja innostui jonkin verran haukkumaankin. Äkkiä sain idean kokeilla vähän sitä miten tuo vauhdikas spanieli edes tottelee. On myöhemmin sitten myös helpompi lähteä Watin kanssa opettelemaan asioita, kun tietää mitä jo osaa ja miten keskittyy tekemiseen. Vaikka tietysti nuo asia tulevat varmasti muuttamaan, luottamuksen tullessa ja uroksen kasvaessa.
“Tänne”, huudahdin innoissani ja lähdin varmuuden vuoksi vähän pakoonkin.
Spanieli pysähtyi heti käskyn kuultuaan, mutta pienellä viiveellä lähti tulemaan luokse. Eikä siitä luoksetulostakaan kyllä vauhtia puuttunut ja uros tarrasi leluun innoissaan luokseni päästyään. Minulle alkoi nopeasti muotoutua usko siihen, että osaako Watti tehdä mitään muuten kuin vauhdilla. Vähän rauhallisemmaksi uroksen saatuani lähdin kokeilemaan ihan peruskäskyjä, koska pitäähän heti katsoa miten ne hallussa ovat. Kyllähän spanieli ne osasi, vaikka joka välissä jotain omaa sähelsi ja keskittyminen oli jossain muualla kuin missä olisi pitänyt. Toisaalta olin itse vielä liian hidas, kun tuo tykittää ja tekee kaiken niin nopeasti. Ehkä pitää koittaa jossain vaiheessa koittaa keskittyä hidastamaan Watin formulanopeutta, kun eihän kukaan siinä meinaa pysyä mukana. Annoin uroksen vielä hetken viipottaa pihalla, mutta uskon ettei se riittänyt rauhoittamaan Wattia juuri ollenkaan. Hetken kuluttua vein spanielin sisään, mutta itse sanoin vain heipat Deelle ennen kuin lähdin. Tai siis ainakin yritin, koska uros kyllä yritti parhaansa mukaan estää lähtöni. Lopulta Deen oli kutsuttava Watti luokseen olohuoneeseen, jotta pääsin lähtemään. Ensimmäisen näkemisen jälkeen olin saanut vahvan käsityksen siitä, että on Watti on oikea punavalkoinen formula.

Kävelin siellä lumen seassa kotiin miettien samalla tarkkaan mitä selittäisin vanhemmilleni. Olin jo tykästynyt Wattiin niin paljon, että toivoin vain pääseväni pian näkemään sen uudestaan. Tiesin, että minun kannattaisi varautua selittämään paljon, koska isäni vaatii välillä tietää asioita aika tarkastikin. Viimein kotiin päästyäni selvästi epäilystäni huolimatta aika pienellä selittämisellä. Isäni oli jopa aika iloinen asiasta, koska luotti sen vievän haluni omaan lemmikkiin ainakin joksikin aikaa. Se oli kyllä totta, koska uskon Watin alkavan jossain vaiheessa tuntua aika omalta.

Vastaus:

Uuui tässä oli ihana eka tarina! Tykkäsin tarinan kulusta, se tuntui menevän eteenpäin juuri sopivan nopeasti. Sulla on kiva kirjoitustyyli! Punavalkoinen formula oli aika hauska vertauskuva Watista - ja osuva. Koska olen tyhmä niin ei ainakaan omiin silmiin osunut virheitä, saat 40v€!

- Dee

©2020 Joystorm - suntuubi.com